Sielulintu oli linnun hahmoinen sielueläin ja vertauskuva suomalaisessa ja karjalaisessa muinaisuskossa. Lintu ehkä toi sielun syntymässä ja vei sen kuoleman hetkellä. Joidenkin perinteiden mukaan nukkuessa oli hyvä olla lähellä puusta veistetty sielulintu, joka pitäisi huolta sielusta unen aikana, ettei se lähtisi omille teilleen. Sielulintuja käytettiin Karjalassa vielä 1900-luvulla. Ihmisen kuoltua hänen puinen sielulintunsa laitettiin ortodoksisen hautaristin yläpuolelle. Tällaisia hautaristejä on vielä ollut olemassa 1900-luvun lopullakin.

Lintujen ruokkiminen jouluna on vanha tapa. Muinaissuomalaiset ehkä ajattelivat, että kuolleet eli sielulinnut olivat elävien kanssa mukana keskitalven juhlassa.^[1]

Voi olla, että ihtiriekko (*itse-riekko) oli äpärälapsen sielulinnun hahmoinen itse-sielu.

Sielulintu on myös Turun yliopistossa toimivan suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen ainejärjestön Sugrin järjestölehti^[2].