Karjalaisen I hallitus oli Suomen tasavallan 47. hallitus, jonka muodostivat aluksi Maalaisliitto, TPSL, RKP, Kokoomus ja Suomen Kansanpuolue. TPSL jätti hallituksen lokakuussa 1963. Hallitus toimi 615 hallituspäivää 13. huhtikuuta 1962 – 18. joulukuuta 1963.

Helmikuun alussa 1962 pidettyjen eduskuntavaalien selkeästä tuloksesta huolimatta hallitusneuvottelut olivat työläät ja hallituspula kesti lähes kaksi ja puoli kuukautta. Hallitusratkaisu ei lopulta ollutkaan vaalituloksen mukainen. Presidentti Urho Kekkonen nöyryytti Maalaisliiton puoluejohdon valitsemalla pääministeriksi luottomiehensä, edeltäneen Miettusen hallituksen ulkoministerin, valtiotieteen tohtori Ahti Karjalaisen, joka ei kuulunut puolueen johtoelimiin eikä vielä silloin eduskuntaankaan. Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö (SAK), jota hallituksessa edustivat TPSL:n ministerit, ei suostunut yhteistyöhön, ellei mukana olisi ollut myös työnantajapuolen edustusta. Näin Kokoomus joutui Kekkosen painostuksesta tyytymään siihen, että puolueen ministeriryhmään kuului myös yksi eduskuntaryhmän ulkopuolinen ministeri, valtiovarainministeri Osmo P. Karttunen.^[1] Oikeusministeriksi tuli RKP:n J. O. Söderhjelm, joka oli toiminut kyseisessä tehtävässä ensimmäisen kerran Rytin hallituksessa talvisodan aikana. Eduskunnan jo jättänyt kunnallisneuvos Kyllikki Pohjala valittiin toiseksi sosiaaliministeriksi.^[2]

Ahti Karjalainen tuli pääministeriksi Suomen siihen saakka nuorimpana, vain 39-vuotiaana; hänet ohitti samoin keskustalainen, 36-vuotiaana pääministeriksi noussut Esko Aho vuonna 1991.^[3]

Karjalaisen hallituksen keskeisiin saavutuksiin kuului sairausvakuutuslaki, joka toteutettiin sosiaaliministeri Kyllikki Pohjalan johdolla hänen oman puolueensa kokoomuksen vastustuksesta huolimatta. Maatalousministeri Johannes Virolainen puolestaan ajoi läpi maataloustulolain uudistuksen. Karjalaisen oma keskeinen talouspoliittinen tavoite ja aikaansaannos oli kehitysaluepolitiikan alullepano, ja hallitus asetti edellisen pääministerin Martti Miettusen johtaman komitean valmistelemaan kehitysaluelakeja.^[4]

Helmikuun lopulla 1963 Karjalainen teki ensimmäisenä Suomen pääministerinä virallisen vierailun Neuvostoliittoon. Hän sai Moskovassa valtionpäämiehen vastaanoton, mitä osoitti se, että hän tapasi puoluejohtaja Nikita Hruštšovin kaikkiaan viidesti. Syyskuussa 1963 Karjalainen puolestaan isännöi Yhdysvaltain varapresidentin Lyndon B. Johnsonin vierailua Suomessa.^[5]

Ottamalla SAK:ta edustaneet kolme ministeriä hallitukseensa Karjalainen oli pyrkinyt taittamaan kärjen oppositioon jääneiden vasemmistopuolueiden arvostelulta. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan skogilaiset ammattiministerit päin vastoin jyrkensivät entisestään SDP:n ja SKDL:n asennetta hallitusta kohtaan. Paine kävi SAK:n ministereille lopulta kestämättömäksi, ja lokakuussa 1963 he lähtivät hallituksesta talouspoliittisten erimielisyyksien vuoksi. Tässä vaiheessa muidenkaan hallituspuolueiden keskinäinen yhteistyö ei enää sujunut, ja joulukuussa 1963 Karjalainen esitti hallituksensa eronpyynnön. Karjalaisen hallitus ehti kuitenkin nousta hallitusten ikätilaston kärkipäähän.^[5]

Sisäministeri Eeli Erkkilä erosi hallituksesta sairauden vuoksi helmikuussa 1963 ja kuoli pari kuukautta myöhemmin. Uudeksi ministeriksi tuli kansanedustaja Niilo Ryhtä.^[6]

Valtiovarainministeri Osmo P. Karttunen erosi hallituksesta eduskunnan hyväksyttyä hänen voimakkaasti ajamansa uuden liikevaihtoverolain joulukuussa 1963. Eräs poliittinen havainnoitsija kommentoi Karttusen eroa todeten, että Palloliiton puheenjohtaja poistui kentältä ennen loppuvihellystä. Karttusen seuraajaksi määrättiin toisena valtiovarainministerinä toiminut Mauno Jussila.^[7]

^[8]

Edeltäjä: Miettusen I hallitus

Suomen hallitus 13. huhtikuuta 1962 – 18. joulukuuta 1963.

Seuraaja: Lehdon hallitus

n k m Suomen hallitukset Svinhufvud I (1917–1918) Paasikivi I (1918) Ingman I (1918–1919) Kaarlo Castrén (1919) Vennola I (1919–1920) Erich (1920–1921) Vennola II (1921–1922) Cajander I (1922) Kallio I (1922–1924) Cajander II (1924) Ingman II (1924–1925) Tulenheimo (1925) Kallio II (1925–1926) Tanner (1926–1927) Sunila I (1927–1928) Mantere (1928–1929) Kallio III (1929–1930) Svinhufvud II (1930–1931) Sunila II (1931–1932) Kivimäki (1932–1936) Kallio IV (1936–1937) Cajander III (1937–1939) Ryti I (1939–1940) Ryti II (1940–1941) Rangell (1941–1943) Linkomies (1943–1944) Hackzell (1944) Urho Castrén (1944) Paasikivi II (1944–1945) Paasikivi III (1945–1946) Pekkala (1946–1948) Fagerholm I (1948–1950) Kekkonen I (1950–1951) Kekkonen II (1951) Kekkonen III (1951–1953) Kekkonen IV (1953) Tuomioja (1953–1954) Törngren (1954) Kekkonen V (1954–1956) Fagerholm II (1956–1957) Sukselainen I (1957) Von Fieandt (1957–1958) Kuuskoski (1958) Fagerholm III (1958–1959) Sukselainen II (1959–1961) Miettunen I (1961–1962) Karjalainen I (1962–1963) Lehto (1963–1964) Virolainen (1964–1966) Paasio I (1966–1968) Koivisto I (1968–1970) Aura I (1970) Karjalainen II (1970–1971) Aura II (1971–1972) Paasio II (1972) Sorsa I (1972–1975) Liinamaa (1975) Miettunen II (1975–1976) Miettunen III (1976–1977) Sorsa II (1977–1979) Koivisto II (1979–1982) Sorsa III (1982–1983) Sorsa IV (1983–1987) Holkeri (1987–1991) Aho (1991–1995) Lipponen I (1995–1999) Lipponen II (1999–2003) Jäätteenmäki (2003) Vanhanen I (2003–2007) Vanhanen II (2007–2010) Kiviniemi (2010–2011) Katainen (2011–2014) Stubb (2014–2015) Sipilä (2015–2019) Rinne (2019) Marin (2019–2023) Orpo (2023–)