Heike Kamerlingh Onnes
Wikipediasta
| Heike Kamerlingh Onnes | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 21. syyskuuta 1853 Groningen, Alankomaat |
| Kuollut | 21. helmikuuta 1926 (72 vuotta) Leiden, Alankomaat |
| Kansalaisuus | alankomaalainen |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkinnot |
Heidelbergin yliopisto Groningenin yliopisto |
| Väitöstyön ohjaaja | Rudolf Adriaan Mees |
| Instituutti | Leidenin yliopisto |
| Oppilaat |
Wander Johannes de Haas Pieter Zeeman |
| Tutkimusalue | fysiikka |
| Tunnetut työt | Suprajohtavuus |
| Palkinnot |
 Nobelin fysiikanpalkinto (1913)Franklin-mitali (1915)[1] |
Heike Kamerlingh Onnes (21. syyskuuta 1853 Groningen – 21. helmikuuta 1926)[2] oli alankomaalainen kokeellinen fyysikko. Hän tutki materiaalien matalan lämpötilan ilmiöitä lähellä absoluuttista nollapistettä ja menetelmiä, joilla jäähdyttää aine niin kylmäksi. Kamerlingh Onnesia pidetään suprajohtavuuden löytäjänä. Tutkimuksistaan hän sai 1913 Nobelin fysiikanpalkinnon.
Nuoruus ja perhe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kamerlingh Onnesin vanhemmat olivat tiilitehtaan omistaja Harm Kamerlingh Onnes ja Anna Gerdina Coers Arnhemista. Hän aloitti opiskelut Groningenin yliopistossa vuonna 1870 ja jatkoi opintojaan Heidelbergin yliopistossa vuosina 1871–1873 Robert Bunsenin ja Gustav Kirchhoffin oppilaana. Palattuaan Groningeniin Kamerlingh Onnes suoritti filosofian maisteria vastaavan tutkinnon 1878 ja sai tohtorin arvon 1879.
Kamerlingh Onnes meni naimisiin 1887 Maria Adriana Wilhelmina Elisabeth Bijleveldin kanssa, ja perheeseen syntyi yksi poika.
Ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kamerlingh Onnes julkaisi 1881 artikkelin Algemeene theorie der vloeistoffen (Yleinen teoria nesteistä), joka oli alku hänen uralleen matalissa lämpötiloissa olevien materiaalien tutkijana.
Kamerlingh Onnes nimitettiin vuonna 1882 Leidenin yliopistoon[3] kokeellisen fysiikan ja meteorologian professoriksi. Hänen mottonsa oli Door meten tot weten ('tietoa saadaan mittauksilla'), joka kuvastaa hänen arvostustaan kvantitatiivisia mittauksia kohtaan.
Järjesteltyään nimityksensä jälkeen fysiikan laboratorion uudelleen Kamerlingh Onnes ryhtyi kokeellisesti todentamaan Hendrik Lorentzin ja Johannes Diderik van der Waalsin teorioita.
Kamerlingh Onnes rakensi matalan lämpötilan tutkimuksiin soveltuvan laboratorion, jossa tehtyjen tutkimusten ensimmäinen huippuhetki oli 10. heinäkuuta 1908 heliumin nesteyttäminen[3] kryostaateilla.
Myöhemmin laboratoriossa tutkittiin muun muassa radioaktiivisuutta, fluoresenssia, fosforesenssia sekä optisia, magneettisia ja sähköön liittyviä ilmiöitä, kuten Hallin ilmiötä. Vuonna 1911 Kamerlingh Onnes löysi elementaalisten metallien suprajohtavuuden tutkiessaan niitä matalissa lämpötiloissa. Toisin kuin esimerkiksi William Thomson, hän uskoi, että johteiden resistanssi pienenisi tasaisesti lämpötilan aletessa. Lämpötilan laskiessa alle 4,2 K elohopean resistanssi kuitenkin katosi kokonaan. Hän kuvasi ilmiötä sanalla suprajohtavuus (engl. supraconductivity) ja omaksui vasta myöhemmin nykyään englannin kieleen jääneen nimityksen superconductivity.
Näistä matalan lämpötilan tutkimuksista (erityisesti heliumin nesteyttämisestä) hänelle myönnettiin vuonna 1913 Nobelin fysiikanpalkinto.[4]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Heike Kamerlingh Onnes Laureates. The Franklin Institute. Viitattu 25.7.2022. (englanniksi)
- ↑ Heike Kamerlingh Onnes
- ↑ a b Kamerlingh Onnes, Heike, Tietosanakirja osa 11, palsta 500. Tietosanakirja-osakeyhtiö 1922
- ↑ The Nobel Prize in Physics 1913 Nobelprize.org, The Nobel Prize. Viitattu 12.7.2012. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Heike Kamerlingh Onnes Wikimedia Commonsissa
- Elämäkerta Nobel-säätiön sivuilla. (englanniksi)
| ||||||||||||||||||||||||||
Text is available under the CC BY-SA 4.0 license; additional terms may apply.
Images, videos and audio are available under their respective licenses.
