Pelagiolaisuus tarkoittaa Pelagiuksen ja hänen kannattajiensa näkemystä, jonka mukaan ihmisellä on vapaa tahto ja luonnollinen kyky elää synnittömästi ja ansaita siten iankaikkinen autuus pelkästään omalla kilvoituksella ja rakkauden kaksoiskäskyn toteuttamisella (Luuk 10:25–28). Pelagiolaisuus pohjaa ensisijaisesti evankeliumeihin ja Jeesuksen opetukseen tekojen merkityksestä pelastuksessa (Matt 16:27, Luuk 10:25–28, Mark 12:28–34, Matt 25:31–45).

Pelagiolaisuuden taustalla oli huoli kristittyjen moraalista: jos ihmisen teoilla ei ole mitään merkitystä, niin miksi lainkaan elää hyveellisesti? Kyseessä oli myös vastausyritys ihmisen kyvyttömyyttä korostavaan kristillisyyden pääsuuntaukseen: jos ihminen on täysin kyvytön tekemään mitään hyvää, niin miten hän voi olla vastuussa teoistaan?^lähde?

Antiikin aikana erityisesti kirkkoisä Augustinus vastusti pelagiolaisuutta muun muassa teoksessaan Henki ja kirjain. Augustinus painotti Paavalin kirjeitä, varsinkin Roomalaiskirjettä, ja uskon merkitystä tekojen sijaan. Pelagiolaisuus julistettiinkin vuonna 419 Karthagon kirkolliskokouksessa harhaopiksi. Siitä myöhemmin kehittynyt semipelagiolaisuus puolestaan julistettiin harhaopiksi Orangen kirkolliskokouksessa vuonna 529.

Pelagiolaisuus aiheutti ongelman kirkolle ja sen auktoriteetille: jos ihminen kykenee löytämään Jumalan omin voimin, tällöin Kristuksen sovitustyöllä ei enää ole merkitystä, eikä Kristuksella ole enää vapahtajan asemaa, vaan hänellä on arvo enää profeettana ja opettajana. Lisäksi tällöin doktriini ei pelastusta kirkon ulkopuolella menettää mielekkyytensä. Tämän vuoksi se julistettiin kerettiläisyydeksi. Augustinus oli esittänyt predestinaatio-opin, mutta se ei koskaan noussut kirkon viralliseksi linjaksi. Katolinen kirkko omaksui perisyntikäsityksen, jonka mukaan perisynti ei ole synti sellaisenaan, vaan syntiä aiheuttava tila, Efesoksen kirkolliskokouksessa vuonna 439.

Pelagiolaisuus nousi esille uudelleen reformaation aikana erityisesti Erasmus Rotterdamilaisen opettamana, ja kristillinen humanismi, vastakohtana fundamentalismille, nojaa pelagiolaisuuteen. Pelagiolaisuus tuotiin luterilaisuuteen filippistien taholta, vaikka Martti Luther itse pitikin sitä kirottuna harhaoppina ja tuomitsi sen ankarasti. Oppi ihmisen teoista näkyy erityisesti lain kolmannessa käytössä.