Donatolaisuus oli 300-luvun alussa Pohjois-Afrikan Karthagossa muodostunut kristillinen liike, joka vastusti vuonna 311 Caecilianuksen nimittämistä piispaksi (Karthagon piispana 311–313), koska hän ja hänet vihkinyt piispa Felix Aptungalainen olivat Diocletianuksen vainoissa (303–311) kieltäneet uskonsa.

Donatolainen oppositio valitsi Majorinuksen Karthagon piispaksi; häntä seurasi 313 Donatus, jonka mukaan liike sai nimensä ja joka loi itsenäisen kirkon. Pohjois-Afrikan kristillisyys jakaantui katoliseen ja donatolaiseen kirkkoon.

Donatolaisten tärkeimpänä tarkoitusperänä oli kirkon pyhyys, joka heidän mukaansa riippui sen yksityisten jäsenten siveellisyydestä (vrt. aikaisempi novatiolaisuus); he halusivat erottaa vainon aikana horjuneet piispat ja papit, traditores (’luovuttajat’ eli ne, jotka olivat luovuttaneet Raamattunsa viranomaisille), vastustivat epäkristillistä valtakunnankirkkoa ja korostivat velvollisuutta kärsiä marttyyrikuolema uskon puolesta. Donatolaiset itse kutsuivat kirkkoaan ’marttyyrien kirkoksi’.

Donatolaisiin liittyi vähitellen myös yhteiskunnallisten uudistusten ajajia (circumcellionit), jotka saivat monin paikoin kannattajansa syntyperäisistä alimmista sosiaaliryhmistä, jotka pitivät roomalaisia suurtilallisia ja virkamiehiä sortajinaan. Donatolaiset vastustivat myös keisarin pakkopolitiikkaa; keisarit yrittivät monesti kukistaa donatolaiset verisesti, mutta tuloksetta.

Donatolaiskiista oli ensimmäinen ekklesiologinen kiista.^lähde? Muun muassa Augustinus vastusti donatolaisia jyrkästi. Hänen mukaansa papin henkilökohtainen arvottomuus ei hänen mukaansa tehnyt sakramenttien pätevyyttä kyseenalaiseksi^[1]. Maanpäällinen kirkko on pyhien ja syntisten sekoittunut kokonaisuus (corpus permixtum) ja syntiset tuomitaan vasta aikojen lopussa. (Tämä näkemys vastustaa vastaavasti myös pelagiolaisuutta.)

Donatolainen kirkko oli vahvimmillaan noin vuonna 400, jolloin se käsitti yli puolet Pohjois-Afrikan kristityistä. Donatolaiset olivat kannanotoissaan hyvin jyrkkiä; heidän asiaansa tutkittiin kirkolliskokouksissa (esimerkiksi Karthagossa vuonna 411), ja keisari riisti heiltä kansalaisoikeudet vuonna 414, jolloin donatolaiset muodostivat vapaakirkon, joka periaatteessa torjui kirkon ja valtion yhteyden. Donatolainen kirkko kuitenkin käytännössä kukistui, ja 600-luvulla donatolaiset katosivat lopullisesti arabien valloittaessa Pohjois-Afrikan.

1500-luvun radikaalireformaatiolla oli selviä aatteellisia yhtymäkohtia donatolaisiin (vrt. anabaptismi).