Valistusteologia oli Englannissa alkunsa saanut kristinuskon tulkinta, jossa mielenkiinto suuntautui dogmaattisen oppikysymysten ja kirkkotyyppien sijasta kristinuskoon universaalisena, yksilölle ja yhteiskunnalle pätevänä uskontomuotona, mistä oli hyötyä ihmisten yhteiselämälle. Taustalla vaikutti suvaitsevaisuusjulistus ja latitudinarismi. Valistusteologia sai tulkitsijan ja puolustajan John Lockesta.^[1]

John Locken ideologia määräytyy suoraan Englannissa 1689 vallinneesta tilanteesta. Kirjeissään Letter concerning Toleration hän esitti ideologisen perustelun valtiokirkolle, jossa vallitsee rajoittamaton uskon- ja ajattelunvapaus. Filosofiansa hän esitti tutkielmassaaan Essay concerning Human Understading (1690). Uskonto kuuluu sen mukaan yleisinhimilliseen kokemukseen. Jumalan olemassaolo on yhtä selvä kuin matemaattinen varmuus ja käy ilmi harkinnasta. Locken matemaattis-rationaalinen todistus oli 1600-luvun lopulla suuressa arvossa, ja se oli yhtäpitävä luonnontieteilijöiden käsityksen kansssa, että maailmankaikkeutta koko sen monimutkaisuudessa ohjaa matemaattinen lainalaisuus.^[1]

Locke liitti universaaliseen ja rationaaliseen lainalaisuuteen myös kristinuskon kirjassaan Reasonableness of Christianity as delivered in the Scriptures (1695). Locke hyväksyi täysi Raamatun auktoriteetin, perustavat kristilliset oppilauseet, jotka koskevat Kristusta Jumalan Poikana ja Uuden testamentin kertomukset. Metodi, jota hän käytti kristinuskon totuuden osoittamisessa oli kuitenkin rationaalinen. Locke luki Raamattua sellaisenaan, ilman huomautuksia ja kommentaareja, ja tulkitsi sitä tavallisella järjellä. Locke piti kristillistä uskoa yksinkertaisena ja itsestään selvänä ja katsoi, että jokaisella rationaalisesti ajattelevalla ihmisellä on mahdollisuus ymmärtää sen järjellisyys.^[1]

John Toland haastoi Locken käsityksen kristillisestä ilmoituksesta. Toland esiintyi Locken opetuslapsena ja esitti kirjassaan Christianity not mysterious (1696) kristinuskosta filosofisen näkemyksen, joka oli läpeensä rationaalinen eikä myöntänyt sijaa järjen ylittävälle ilmoitukselle. Tolandin mukaan Jeesuksen oppi oli yksinkertaista ja järkevää moraalia. Krstilliset dogmit ja mysteerit sen sijaan olivat pakanallista alkuperää ja myöhempää ylärakennelmaa ja pappien keksintöä. Tolandin ajatuskulut synnyttivät deismin, jonka täydensi M. Tindalin Christianity as old as the Creation (1730), jossa kristinusko samaistetaan moraaliseen, järjelliseen panteismiin. Tämän kanssaa ristiriitaisia näkemyksiä pidettiin valheena.^[1]

Filosofinen kristinusko vaikutti kirkkoihin unitaariseen suuntaan, mutta siihen kohdistettiin myös vastalauseita. Vaikutusvaltaisena apologeettana oli piispa Joseph Butler, joka teoksissaan Analogy of Religion, Natural and Revealed, to the Consitution of Naturepuolusti voimakkaasti kristinuskon luonnetta omantunnonetiikkana hobbesianismia ja hedonismia vastaa. Butler tähdensi ateismin vastaisesti ilmoituksen välttämättömyyttä kristilliselle elämäntavalle. Ylimpään auktoriteettiin sidottu omatunto toimii vapaudessa eikä itsekkäiden laskelmien mukaan.^[2]

Butlerin aikalainen George Berkeley täydellissti Cambridgen platonismin intuitiivisen, mystis-idealistisen kristinuskokäsityksen, joka oli vastakkainen deismin utilitaristiselle rationalismille.^[2]

• John Locke

• Christensen, Torben & Göransson, Sven: Kirkkohistoria 2. Paavin jumalanvaltiosta uskonnonvapauteen. Gaudeamus, 1974. ISBN 951-662-057-4.