Sovitus on yksi Raamatun keskeisistä teemoista ja kristillisen soteriologian tärkeimmistä käsitteistä. Raamatussa sovituksella tarkoitetaan pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välisen ristiriidan ratkaisemista hyvittävän uhrin sijaiskärsimyksen kautta.^[1]

Vanhassa testamentissa sovitus liittyy olennaisesti jumalanpalveluselämään, jonka tarkoituksena on ihmisten synneistä aiheutuvan Jumalan vihan pois kääntäminen. Jumalanpalveluksessa toimitettavista uhreista annetaan yksityiskohtaiset ohjeet. Kun ylimmäinen pappi laskee kätensä syntiuhrieläimen päälle tunnustaen Israelin synnit, siirtyvät synnit uhrieläimen kannettavaksi. Vanhan testamentin profeetat arvostelivat sovituksen teknistä, sakramentalistista ymmärtämistä ja korostivat syntien tunnustamisen merkitystä. Profeetta Jesaja viittaa tulevaan Herran palvelijaan, joka tulisi antamaan elämänsä vikauhriksi monen edestä uhrilampaan tavoin.^[2]

Uudessa testamentissa sovitus tapahtuu Jeesuksen kuoleman kautta, joka tulkitaan Vanhan testamentin uhrikultin symboloiman todellisuuden täyttymyksenä. Erityisesti Heprealaiskirje pyrkii osoittamaan, että Jeesus on suorittanut kertakaikkisen syntiuhrin, josta syystä vanhatestamentillista uhrikulttia ei enää tarvita. Synoptiset evankeliumit kuvaavat Jeesusta Herran kärsivänä palvelijana, jonka tehtävä oli alun alkaen kärsiä ja kuolla ihmisten syntien tähden. Johannes kuvaa Jeesusta karitsana ja pääsiäislampaana.^[3]

Jeesuksen sovitusuhrin kertakaikkisen vaikutuksen edellytys on Uuden testamentin mukaan hänen synnittömyytensä ja jumalallinen luontonsa. Kristus on "viimeinen Aadam", uuden ihmissuvun kantaisä. Yksilön kohdalla sovitus toteutuu, kun häntä sovituksen viran kautta kehotetaan ottamaan vastaan syntien anteeksianto.^[4]

Kristinuskon historiassa on kautta vuosisatojen käytetty useita erilaisia ​​metaforia, joilla on pyritty selittämään miten sovitus Jeesuksen Kristuksen kautta tapahtuu. Eri kirkot ja yhteisöt painottavat niitä eri tavoin. Neljä tunnetuinta sovitusopillista mallia on kuvattu lyhyesti seuraavassa:

• Moraalisen sovitusopin mukaan kristinuskossa on kysymys ennen kaikkea Jeesuksen moraalisen esimerkin noudattamisesta. Tämä näkemys oli yleinen kirkkoisillä 2. ja 3. vuosisadalla. Keskiajan teologeista sitä edusti mm. Peter Abelard. Uskonpuhdistuksen jälkeen moraalista sovitusoppia ovat kannattaneet mm. Immanuel Kant, Hastings Rashdall ja Paul Tillich. Nykyään tämä näkemys liitetään liberaaliteologiaan.
• Lunastusoppi on alkujaan peräisin Irenaeukselta, ja sitä kutsutaan myös Christus Victor (Kristus Voittaja) -teoriaksi. Sen mukaan Jeesus vapautti ihmisen Saatanan orjuudesta antamalla elämänsä lunnaiksi.
• Hyvitysopin muotoili Anselm Canterburylainen 1000-luvulla. Siinä ihmiskunnan ei nähdä olevan velassa Saatanalle, vaan Jumalalle itselleen. Jeesus nähdään siinä täydellisenä uhrina, jonka kautta Jumala sovitti itsensä ihmisen kanssa.
• Juridisen sovitusopin muotoilivat uskonpuhdistajat Anselm Canterburylaisen hyvitysopin pohjalta. Se korostaa syntiä Jumalan lain ja kunnian rikkomisena, ja näkee Jeesuksen sovituskuoleman jumalallisen rikosoikeuden toteuttamana rangaistuksena, jotta oikeus tapahtuisi.