Sovitus on musiikkitermi, joka tarkoittaa tietoisesti tehtyjen, tavallisesti nuotinnettujen esitysversioiden luomista ennestään olemassa olevista sävellyksistä. Sovitus voi joko tarkentaa tai muuttaa alkuperäisen sävellyksen yksityiskohtia, mutta sävellyksen kokonaishahmoon sovituksessa ei kajota.^[1]

Sovituksiksi ei katsota kuulonvaraisesti periytyneiden sävellysten, kuten kansanmusiikin, versioita, improvisoituja koristeita tai kadensseja, jotka voivat varioida esityksestä toiseen. Myöskään tekstien liittämistä soitinsävellyksiin tai vokaaliosuuksien vaihtoa ei pidetä sovituksina, ellei näistä aiheudu musiikillista muutosta. Sovituksia eivät liioin ole sitaatti-, alluusio- tai kollaasitekniikoiden käyttöä sisältävät, eivätkä toisen säveltäjän teemaan perustuvia muunnelmateokset.^[1]

Yhdysvaltalainen The American Federation of Musicians määrittelee sovittamisen "taidemuodoksi, joka valmistelee ja mukauttaa jo valmiiksi sävelletyn teoksen esittämisen ei-alkuperäisessä muodossaan". Sovitukseen voi sisältyä uudelleenharmonisointi, sävelmän kehittäminen sellaiseen muotoon että se täysin vastaa melodista, harmonista sekä rytmillistä rakennetta.^lähde?

Tyydyttävän sovituksen tulisi

• Tarjota kontrastia korkeiden ja matalien äänten välillä
• Välttää voimakkaasti tuplaantuvia osuuksia
• Olla riittävän avoin jotta eri soittimien musiikilliset linjat voidaan kuulla selvästi
• Varmistaa, että kaikki orkesterin soittimet eivät soittaisi läpi koko sävelmän.^lähde?

Tavallisin sovituksen muoto on muuttaa sävellyksen alkuperäistä soitinkokoonpanoa pysyen muutoin uskollisena sävellykselle. Tämä voi tapahtua instrumenttia vaihtamalla, instrumenttikokoonpanoa supistamalla (esimerkiksi orkesteriteosten pianosovitukset), tai instrumenttimateriaalia kasvattamalla kirjoittamalla uusille instrumenteille uusia ääniä.^[1]

Uudelleenmuokkauksessa sävellystä muutetaan merkittävämmin esimerkiksi sen harmonioiden, melodiakulkujen tai bassoäänten osalta. Sovituksesta puhutaan kuitenkin edelleen, mikäli alkuperäissävellyksen yleinen muoto säilyy. Mikäli myös kokonaismuoto muuttuu, on kyseessä "sävellys sävellyksestä". Esimerkiksi Franz Lisztin parafraaseja eri oopperoista pidetään hänen omina sävellyksiään, kun taas hänen transkriptioitaan esimerkiksi Ludwig van Beethovenin sinfoinoista pidetään hänen sovituksinaan.^[1]

Jazz-musiikissa sovitus-termillä on oma merkityksensä, koska jokainen jazz-esitys sisältää "sovittamista" improvisaation ja musiikillisen perusmateriaalin uudelleentulkinnan muodossa. Jazz-musiikin "arr":it tarkoittavatkin tietylle kokoonpanolle kirjoitettua versiota jostain sävellyksestä. Ääripäinä ovat niin sanottu kaupallinen sovittaminen ja toisaalta lähtökohtaansa korkeatasoisemmat sovitukset, jotka lähentelevät jo uudelleensävellystä alkuperäisen sävellyksen pohjalta. Jazz-sovittamisen ja -säveltämisen välinen ero onkin vaikea määritellä.^[1]

Varhaisimmiksi sovituksiksi katsotaan 1910-luvun loppupuolen jazz- ja tanssiorkesterinuotinnokset, jolloin orkesterien peruskokoonpano alkoi vakiintua. Tärkeänä vaikuttajana toimi muun muassa Isham Jones. 1920-luvulla Don Redman kehitteli kysymys-vastaus-sovituksia, joissa osuuksia vaihdeltiin sektiolta toiselle. Ehkäpä merkittävimpänä jazz-sovittajana pidetään Duke Ellingtonia, joka yhdisteli säveltämistä ja sovittamista uudenlaisiksi musiikkikokonaisuuksiksi. 1930-luvun swing toi mukanaan uusia koulukuntia, muun muassa Benny Goodmanin ja Count Basien kautta. Jazz-sovittamisen ääripäät pelkistyivät 1950-luvulla, jolloin free jazz valtasi alaa yhtaikaa läpisävellettyjen teosten kanssa.^[1]

Nykyisin sovittamisen merkitys on jazz-musiikissa vähäinen verrattuna varhaisten isojen orkestereiden aikakauteen. Sovittamisella on kuitenkin yhä keskeinen merkitys muun muassa pop-, rock-, elokuva- ja televisiomusiikissa.^[1]

Pop-musiikissa sovittajat lisäävät usein uusia osia sovitukseen, ja tällöin uusi sovittaja on tavallaan toinen uusi teoksen osa-säveltäjä. Rytmisektion osat ovat usein improvisoituja ja muusikot soittavat ja säestävät vapaasti käyttämällä sointusymboleja ja lead-sheetejä.

Olemassa oleva teos voidaan äänittää uudelleen uudella sovituksella. Siihen voidaan käyttää eri/uusia soittimia, tempo, rytmimerkinnät sekä sävelkorkeus (transponointi) voidaan muuttaa, jopa erittäin voimakkaasti. Lopputulos on teos, jossa kuuluvat tutut fraasit sekä lyriikka, mutta joka muuten tarjoaa jotain uutta.

Erityisen paljon uudelleen sovittamista tehtiin 1960-luvulla hyvinä esimerkkeinä Joe Cockerin versio Beatlesien sävelmästä ”With a little help from my friends”, sekä Ike ja Tina Turnerin versio Creedence Clearwater Revivalin sävelmästä ”Proud Mary”. Amerikkalainen yhtye Vanilla Fudge sekä brittiläinen Yes uudelleenmuokkasivat vanhoja hittejä alkutaipaleillaan jopa hyvinkin radikaalisti.

Jotkut uudelleenmiksaukset, varsinkin nykyajan tanssimusiikissa, voidaan myös luokitella uusiksi sovituksiksi omassa tyylissään.