Minnelaulu eli minnerunous (saks. Minnesang) oli keskiajalla Saksassa esiintynyt runouden laji, jota esitettiin laulamalla yksiäänisesti harpun tai viulun säestyksellä. Lauluja sävellettiin 1400-luvun alussa myös moniäänisiksi, mutta näiden merkitys jäi vähäiseksi. Minnelaulua esiintyi 1100-luvun loppupuolelta 1400-luvulle asti, mutta suosituinta se oli 1200-luvun alkuvuosikymmeninä. Se oli trubaduurirunouden saksalainen vastine, jonka vaiheet liittyvät 1300-luvulta alkaen myös mestarilauluihin.

Yleensä johonkin kirkkosävellajiin sävelletyn minnelaulun sisältö oli usein naista ihannoivaa lemmenrunoutta, mutta muitakin aiheita esiintyi. Minnelaulun tärkeimmät muodot olivat Lied, Leich ja Spruch. Lied tarkoitti alkuaan laulua yleensä. Sen muotoja olivat Botenlied, Erntelied (elojuhlalaulu), Kreuzlied (ristiretkeläislaulu) ja Tagelied (aamulaulu). Leich oli tanssilauluja ja uskonnollisia aiheita käsittelevä runouden muoto, jonka tuotosten pituus oli usein useita satoja rivejä. Spruchin aiheet olivat opettavia ja mietiskeleviä.

Runojen esittäjät olivat etenkin alkuaikoina lähes yksinomaan aatelisia, mutta myöhemmin heidän joukossaan oli myös porvarillisia kierteleviä laulajia. Tunnetuimpia laulajia olivat

• Friedrich von Hausen (k. noin 1190)
• Hartmann von Aue (k. noin 1210), joka toi runouden piiriin Arthur-kuninkaan tarinat
• Gottfried von Strassburg (k. noin 1215)
• Wolfram von Eschenbach (k. noin 1220), joka kirjoitti Parzival-eepoksen
• Walther von der Vogelweide (k. noin 1230) oli minnelaulujen huippukauden omaperäinen lyyrikko
• Neidhart von Reuenthal

• Hovikirjallisuus

• Spectrum, WSOY 1978, hakusana hovikirjallisuus
• Factum, Weilin+Göös 2004
• Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1963