Loinen eli koturi^[1], joutolainen, läksiäin^[2] tai kesti^[3] tarkoitti maatalousyhteiskunnassa erään sen alimmilla tasoilla olleen ihmisryhmän edustajaa, joka ei omistanut asuntoaan vaan eli työnantajansa tiloissa.^[4] Suomessa nimitystä käytettiin etenkin Savossa.

Termi esiintyy alkujaan muinaiskreikassa muodossa πaράσῑτος, parásītos, jossa pará tarkoittaa ’kanssa’ ja sitos tarkoittaa viljaa, leipää tai ruokaa. Sana siis tarkoitti jonkun kanssa syömistä. Latinassa termi esiintyi muodossa parasitus. Vuonna 1500 se ilmeni eurooppalaisissa kielissä ensimmäisen kerran ranskan kielessä, ja tällöin se tarkoitti jonkun rikkaan pöydässä aterioitsijaa ja henkilöä, joka osaa kutsuttaa itsensä aterioimaan muiden luona.

Biologisessa merkityksessä termi esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1721^lähde?. Biologiassa sana tarkoittaa eläin- tai kasvikuntaan kuuluvaa organismia, joka elää toisten kustannuksella.

Pääartikkeli: Sääty

Sääty-yhteiskunnan säätyihin kuuluivat lähinnä säätyläiset eli kolme perinteistä säätyä (aatelisto, papisto, porvaristo) sekä Suomessa manttaaliin pantua maata omistavat talonpojat. Maaseudulla tilaton väestö jäi säätyjärjestelmän ja siten yhteiskunnallisen päätöksenteon ulkopuolelle. Tilattomaan väestöön kuuluivat muuan muassa vuokratilalliset eli torpparit ja mäkitupalaiset sekä maaseudun palkkatyöläisinä toimivat itselliset, muonamiehet ja loiset^[5]. Torpparit viljelivät päätilalta vuokraamaansa maata, mäkitupalaisten vuokratonttiin kuului ainoastaan tupa ja ehkä pieni maatilkku. Muonamiehet saivat taloista ruoan ja jonkinlaisen yöpaikan työtä vastaan. Loiset olivat yleensä tilapäistyövoimaa, maaseudun työvoimareserviä, jotka tekivät töitä lyhytaikaisesti mahdollisesti useammallekin taholle ja asuivat talojen tai torppien nurkissa. Palkolliset (joita saattoi olla torppareillakin) olivat piikoja ja renkejä, jotka sopivat pestin vuodeksi kerrallaan.

Maaseudun asujaimistossa täysin epäitsenäisen ryhmän muodostivat rengit ja piiat, jotka yleensä asuivat maalaistalon tiloissa ja saivat vuosipalkkaa sekä ylläpidon. Heidän asemaansa sääteli aina 1800-luvun puoliväliin saakka lainsäädäntö laillisesta suojelusta. Sen mukaan kukaan ei saanut olla vailla omaa viljeltävää maata, käsityöammattia tai vastaavaa. Muussa tapauksessa hänen oli pestauduttava jonkun toisen palvelukseen. Savon seudulla täysin epäitsenäistä, muiden asunnoissa asuvaa ja ilman pestuusuhdetta töitä tekevää ihmisryhmää kutsuttiin loisiksi.

Loiset olivat tietenkin pääsääntöisesti yksineläjiä, jotka avioiduttuaan muuttuivat statukseltaan muonamiehiksi (asui muualla mutta oli talon ruuissa) tai mäkitupalaisiksi (jos saivat oman mökin). Joskus koko perhe saattoi olla loisen asemassa, tällöin he asuivat isäntätalon tuvan nurkassa, saunassa, leivinpakarissa tai vastaavassa tilapäismajapaikassa. He tekivät taloon töitä sopivassa määrin elantonsa ja asumisensa edestä. Katovuosina he yrittivät pysyä hengissä kerjäämällä.^[6]

Suomessa puhalsivat muutoksen tuulet 1800-luvun puolivälissä. Yksi suuri muutos koski laillisesta suojelusta luopumista. Tämä mahdollisti aikaisempaa helpommin ihmisten poistumisen maataloudesta, mikä olikin lainsäätäjien tarkoitus. Esimerkiksi Savon loiset reagoivat hyvin herkästi mahdollisuuksiin lähteä maansisäiseen siirtolaisuuteen, ja 1800-luvun loppupuolella suuri joukko näitä lähti kohti lähinnä etelään syntyneitä uusia teollisuuspaikkakuntia ja niiden tarjoamaa parempaa ja ihmisarvoisempaa elämää.

• Itsellinen

• Kalevi Anttila Torpparilaitos Suomessa (Arkistoitu – Internet Archive)
• Maaseutuväen historian sanastoa (Arkistoitu – Internet Archive)
• Pekka Haatanen: Suomen maalaisköyhälistö tutkimusten ja kaunokirjallisuuden valossa. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1968.
• Juttusilla Tuusniemen Pajumäessä 5 loisperheen hallitsemassa talossa. Loisen elämä vaimoineen ja lapsineen on kuin tilapäinen kahden muuton välillä sattunut pysähdys, Helsingin Sanomat, 06.02.1938, nro 35, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot