Kadotus on joidenkin uskontojen, uskomusten tai uskontulkintojen mukaan kohtalo pahalle, pelastusta vastaanottamattomalle tai vääräuskoiselle henkilölle. Kadotuksella voidaan tarkoittaa helvettiä, mutta myös täydellistä katoamista tai joutumista vaeltamaan maailmassa tai tyhjyydessä (iäti) — tällainen maailmassa vaeltava sielu on joidenkin käsitysten mukaan kadonnut sielu tai kummitus. Helvetin lisäksi rinnakkainen käsite on Tuonela. Kadotus mielletään monissa uskonnoissa vastakohtana taivaalle tai paratiisille.

Kadotus oli alun perin juutalaisen apokalyptiikan käsite. Raamatussa sana kadotus esiintyy Vanhassa testamentissa mm. Jesajan kirjassa ja Danielin kirjassa (Dan. 12:2).^[1]

Uudessa testamentissa kadotus on käännetty kreikan kielen sanoista 'apoleia' tai 'olethros', joiden kummankin kantasana on verbi 'ollymi' = tappaa, tuhota. Sana 'apoleia' koostuu vahvistavasta alkuliitteestä 'apo' ja verbistä 'ollymi', joten se olisi parhaiten käännettävissä: (perinpohjainen) tuho. Kadotus on Raamatussa Jeesuksen julistuksen keskeinen käsite hänen opetuksessaan viimeisestä tuomiosta (Matt. 25). Sana esiintyy myös Ilmestyskirjan tuhonenkelin nimessä, joka on kreikaksi Apollyon.

Kristillisen käsityksen mukaan kadotus kohtaa niitä, jotka eivät ota vastaan sitä armoa, jonka Jumala Jeesuksen sovitustyössä lahjoittaa. Koska kadotus on kristillisen käsityksen mukaan iankaikkisuudessa, siihen ei liity aika-avaruudellisia käsitteitä. Kadotuksen katsotaan siten merkitsevän iankaikkista, pysyvää, muuttumatonta pimeyttä eli eroa Jumalasta.^[1]