Dogmatiikka (kreik.) eli uskonoppi on teologinen oppiaine, joka järjestelmällisesti käsittelee kristinuskon oppia eli dogmaa. Dogmatiikka kuuluu systemaattiseen teologiaan. Tutkimuksen kohteena voi olla kristillisen kirjoittajan kirjallinen tuotos, esimerkiksi Johannes Damaskolaisen Ortodoksisen uskon tarkka esitys tai kristillisen kirkkokunnan virallinen teksti, kuten luterilaisuuden Tunnustuskirjat.

Dogmatiikan menetelmä on systemaattinen menetelmä. Sillä tarkoitetaan käsiteanalyysia, jonka tarkoituksena on paljastaa tekstin termien eli oppisanojen merkitys ja suhteet muihin termeihin. Sen lisäksi erittelyllä pyritään paljastamaan tekstissä esiintyvän ajattelun looginen rakenne, loogiset suhteet tai epäjohdonmukaisuus. Viime vaiheessa tutkimuskohteesta voidaan rakentaa systemaattinen eli järjestelmällinen kuvaus, joka paljastaa tekstin ilmiasussa olevien väitteiden loogiset syyt ja riippuvuudet.

Vaikka dogmatiikka teologisena oppiaineena yleensä tutkii vain kristinuskon opinkäsityksiä, menetelmä ei itsessään rajaa sitä kristinuskon piiriin. Dogmatiikka voisi menetelmänsä puolesta tutkia samankaltaisia asioita myös muista uskonnoista, aivan erityisesti muista teistisistä uskonnoista.

Dogmatiikka sisältää ainakin seuraavat alat:

• Fundamentaaliteologia eli uskonnollisen ajattelun fundamentteja, perusteita ja edellytyksiä pohtiva ala. Siihen kuuluu muun muassa uskonnollisen kielen sekä uskonnollisen tiedon luonnetta ja mahdollisuutta koskeva pohdinta. Fundamentaaliteologia on hyvin lähellä uskonnonfilosofiaa ja on lähinnä teologian käyttämä erillinen nimitys uskonnonfilosofisista kysymyksistä, joilla on erityisen suuri merkitys dogmatiikalle. Fundamentaaliteologiasta käytetään joskus myös nimitystä prinsiippioppi.
• Dogmihistoria tutkii kristillisen kirkon opinkohtien kehitystä ja ilmaisuja. Varhaisimmat dogmatikot kristinuskossa olivat Klemens Aleksandrialainen ja Origenes, jotka elivät toisella ja kolmannella vuosisadalla. Molemmat selittivät tavallaan Raamattua, erityisesti Origenes. Klemens Aleksanterialaisen ajatteluun oli yhteyksiä Platonin filosofialla. Varhaismpia dogmaattisia kiistoja kristittyjen välillä oli monarkianistinen kiista vuoden 268 jälkeen. Monarkianistit jakaantuivat dynamistisiin monarkianisteihin, jotka väittivät Jeesuksen olleen vain ihminen, jolla oli Jumalalta saatua voimaa, sekä modaalisiin monarkianisteihin, jotka väittivät Jeesuksen oleen epäitsenäinen persoona, jossa ilmeni Jumalan olemus. Eräs toinen varhainen kristillisen uskon piirissä ollut kiista oli areiolaiskiista. Areiolaisten mukaan Jeesus eli Poika ei ollut yhtä Jumalan kanssa eli kolminaisuusopin Isän kanssa. He myös väittivät, että Jeesus ei ollut itsestään syntynyt olento, vaan luotu olento. Konstantinopolin 2. kirkolliskokouksessa päätettiin tuomita areiolaisuus harhaopiksi. Tämän päätöksen myötä syntyi Nikean uskontunnustus, jossa esitettiin ensimmäinen kristinuskon piirissä esitetty dogmi.^[1]
• Symboliikka eli kristillisten uskontunnustusten tutkiminen
• Yksittäisten opinkohtien tutkiminen eri lähteissä

Dogmatiikkaan voi kuulua myös teologinen etiikka, vaikka yleensä sen katsotaan olevan itsenäinen systemaattisen teologian oppiaine. Dogmatiikka saattaa olla painottunut aatehistoriaan tai dogmien erittelyyn, jolloin voidaan puhua myös uskontotieteestä.

Yksittäisten kristillisten opinkohtien tutkimuksessa dogmatiikka on omaksunut opinkohdista kristillisessä kielenkäytössä vakiintuneet termit. Näitä opinkohtia on kutsuttu usein lokuksiksi (loci theologici). Loci-järjestelmä on varsinaisesti kristinuskon sisäinen tapa esittää järjestelmällisesti kristinuskon peruskäsitykset. Koska se itsessään jo järjestää kristillisen uskon käsitteitä, on se omaksuttu opinkohtien käytännön jaotteluksi myös dogmatiikassa.

Kristillisen opin lokuksia, joiden ilmaisuja eri lähteissä dogmatiikka tutkii, ovat ainakin seuraavat:

• Käsitys Jumalasta (de Deo) ja kolminaisuudesta (de Trinitate).
• Käsitys ilmoituksesta (de revelatione) ja Raamatusta eli raamattuteologia.
• Käsitys luomisesta (de creatione) ja ihmisestä (de homine).
• Käsitys (syntiin)lankemuksesta ja synnistä eli hamartiologia.
• Käsitys Kristuksesta (de Christo) eli kristologia.
  • Käsitys Kristuksen ihmiseksitulemisesta (sananmukaisesti ”lihaksitulemisesta”, de incarnatione).
• Käsitys vanhurskauttamisesta ja pelastuksesta (de iustificatione, de redemptione) eli soteriologia.
• Käsitys Pyhästä Hengestä (de Spiritu Sanctu) eli pneumatologia.
• Käsitys kirkosta eli ekklesiologia.
• Käsitys hengellisistä viroista eli virkateologia.
• Käsitys sakramenteista (de mediae salutis).
• Käsitys viimeisistä ajoista (de novissimis) eli eskatologia.

Dogmatiikka voi luonnollisesti tutkia myös muita opinkohtia. Tällaisia loci-järjestelmään kuulumattomia mutta muuten tunnettuja dogmatikan tutkimia kristinuskon opin osa-alueita ovat muun muassa:

• Käsitys enkeleistä eli angelologia.
• Käsitys Mariasta eli mariologia.
• Käsitys sielunhoidosta eli pastoraaliteologia.
• Käsitys lähetystyöstä eli missiologia.

• Pihkala, Juha: Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta: Johdatus dogmatiikkaan. Helsinki: Edita, 2009. ISBN 978-951-37-5561-4.
• Pöhlmann, Horst Georg: Dogmatiikan pääkohdat. (Abriss der Dogmatik, 1973.) Suomeksi toimittaneet Riitta ja Seppo A. Teinonen. Helsinki: Kirjaneliö, 1974. ISBN 951-600-298-6.

• Johannes Damaskolainen: Ortodoksisen uskon tarkka esitys. Neljä osaa. Suomentanut Johannes Seppälä. Hyrylä, Vantaa: Ortodoksinen kirjallisuusyhdistys Ortokirja ry, 1980-1989. ISBN 951-95896-1-9.

• Malinovski N.: Ortodoksinen dogmaattinen jumaluusoppi. Suomentanut toisesta painoksesta Suomen kreikkalaiskatolisen kirkon jumalanpalvelus- ja oppikirjain suomennos- ja toimitus-komitea. Sortavala: Suomen kirkon sisälähetysseuran kirjapaino, 1921.
• Pádalka, Dimitri: Ortodoksisen kirkon uskonoppi. 2. p. Kuopio: Suomen Kreikkalaiskatolisen Kirkon Suomennos- ja Toimituskomitea, 1941.
• Pappismunkki Ilarion (Alfejev): Uskon mysteeri: johdatus ortodoksiseen dogmaattiseen teologiaan. 2. p. Suomentanut Irmeli Talasjoki. Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 2008 (2002). ISBN 951-8979-30-8.