Demokraattisen rauhan teoria (myös liberaalinen rauhateoria^[1]) on kansainvälisten suhteiden tutkimuksen teoria, jonka mukaan demokraattiset valtiot eivät koskaan tai lähes koskaan käy sotaa keskenään. Teorian mukaan maailman demokratisoituminen on siis vastaus sodan ongelmaan^[2][3]. Demokraattisen rauhan teoria on kuulunut 1990-luvulta lähtien oppialan puhutuimpiin teorioihin^[4], ja sen on myös väitetty olevan yksi parhaiten kokemusperäisesti todistetuista laeista kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa^[5].

Demokraattisen rauhan teorian piirissä on annettu sekä rakenteellisia että normatiivisia selityksiä sille, miksi demokratiat eivät sodi keskenään. Rakenteellisten selitysten mukaan syynä on demokratian edustuskselliset instituutiot, joiden ominaisuudet tekevät vallanpitäjien arvostelun ja vallanvaihdon helpoksi. Oletuksena on, että äänestäjäkunta on vastahakoinen maksamaan sodasta ja ottamaan sen riskejä niskoilleen, mikä hillitsee päätöksentekijöiden halua ryhtyä sotaan. Normatiivisten selitysten mukaan syynä ovat demokratioiden jakamat liberaalit arvot, jotka itsessään rohkaisevat väkivallattomaan konfliktiratkaisuun.^[6] Teorian monet nykyiset kannattajat ovat korostaneet keskustelun alaa laajentaen, ettei kysymys ole vain demokratioiden rauhanomaisuudesta vaan laajemmasta asiakokonaisuudesta, johon kuuluvat demokratia, ihmisoikeudet ja taloudellinen kehitys.^[4] Demokraattisen rauhan teoriassa viitataan usein nimenomaan liberaaliin demokratiaan teorian kohteena.^[6]

Demokraattisen rauhan teoria juontaa juurensa Immanuel Kantin poliittiseen filosofiaan, vaikkakin Kant puhui demokratioiden sijaan tasavaltalaisista valtioista, joissa toimeenpanovalta oli erotettu lainsäädäntövallasta.^[5][4]

Yhdysvallat ryhtyi kylmän sodan päättymisen jälkeen muiden länsimaiden myötäillessä määrätietoisesti edistämään maailman demokratisoitumista. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton totesi vuonna 1994, että demokratian edistamisen tukeminen on paras strategia turvallisuuden varmistamiseksi ja kestävän rauhan rakentamiseksi, koska demokratiat eivä hyökkää toistensa kimppuun,^[7] ja Euroopan turvallisuusstrategia A Secure Europe in a Better World vuodelta 2003 toteaa, että turvallisuuden paras suojelu on hyvin hallitujen demokraattisten valtioiden maailma^[8]. Vaikka tämä politiikka näytti 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa menestyvän aikomuksensa toteuttamisessa, sodankäynnin trendin kääntyminen sittemmin uuteen nousuun saattaa merkitä tämän menestyksen päättymistä.^[9]

Demokraattisen rauhan teoriaa tukee se tosiasia, että länsimaisten demokratioiden keskinäiseet suhteet ovat olleet toisen maailmansodan jälkeen silmiinpistävän rauhanomaisia muutoin varsin sotaisassa maailmassa. On kuitenkin vaikea osoittaa, että juuri näiden maiden demokraattinen valtio- ja yhteiskuntajärjestelmä yksin tai edes eniten selittäisi tämän. Varsinkin kylmän sodan ajalta yhtä varteenotettavan selityksen tarjoaa yhteisesti koettu Neuvostoliiton ja itäblokin ulkoinen uhka.^[10]

Sen sijaan demokratiat ovat kylläkin sotineet ei-demokraattisia valtioita vastaan niin puolustuksellisia kuin hyökkäyksellisiä sotia. Monet demokratioiden käymät sodat kuuluvat laajamittaisimpiin ja tuhoisimpiin, mikä paljolti liittyy demokratioiden hallussa olleeseen suureen sotavoimaan ja niiden keskeisiin kainsäinvälispoliittisiin asemiin. Demokraattisen rauhan teorian kannattajat tosin usein esittävät, että demokratiat ovat kuitenkin ei-demokraattisia valtioita epätodennäköisempiä sodan aloittajia ja valitsevat luultavammin matalan tason konfliktin täyden sodan sijasta. On myös väitetty, että tilastollisesti demokratiat ovat sodassa menestyksekkäämpiä kuin ei-demokraattiset valtiot.^[2][3] Toisaalta demokratioissa kansajoukkojen mahdollisuus vaikuttaa enemmän sodan ja rauhan politiikkaan saattaa myös merkitä, että demokratioilla on suurempia vaikeuksia irtautua sodista.^[11]

Valtioiden demokratisoituminen on myös usein pitkä ja vaikea prosessi. Juuri demokratisoituvat valtiot ovat erityisen alttiita ulkoiseen tai sisäiseen sotaan ajatumiselle, minkä on katsottu johtuvan etenkin tällaisten valtioiden suhteellisesta sisäisestä heikkoudesta ja epävakaudesta.^[12][3]

• Forsberg, Tuomas; Pursiainen, Christen: Ulkopolitiikkaa norsunluutornista. Tampere: Cham Puma House, 2015.
• Hakovirta, Harto: Maailmanpolitiikka: Teoria ja todellisuus. Helsinki: Kustannus 54, 2012.