Annihilationismi
Wikipediasta
| Osa artikkelisarjaa |
| Adventismi |
|---|
 |
|
Tausta |
|
Oppi
|
|
Henkilöt
|
Annihilationismi tai annihilaatio-oppi eli tyhjäksitekemisoppi on kristillinen oppi, jonka mukaan jumalattomien sielut eivät ole kuolemattomia, vaan heidät hävitetään kuolemassa tai sen jälkeen.[1]
Jotkut annihilationistit, kuten esimerkiksi adventistit, edustavat kantaa jossa syntiset joutuvat kärsimään tulisessa järvessä syntiensä perusteella määrätyn ajan ennen kuin heidän olemassaolonsa lakkaa.
Toiset annihilationistit, kuten esimerkiksi Jehovan todistajat, eivät usko tulessa piinaamiseen ja pitävät sitä pakanallisena oppina.
Annihilationismista käytetään myös käsitettä tyhjiinraukeaminen. Käsite ei ole saavuttanut virallista tukea kristillisiltä suuntauksilta lukuun ottamatta yksittäisiä herätysliikkeitä. Valtaosan kirkko-oppien mukaan syntiset joutuvat ikuiseen helvettiin, josta käytetään toisinaan sanaa kadotus.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Annihilaatio-opille on pyritty etsimään perusteita Uudessa testamentissa sekä Paavalin kirjeissä että Johanneksen evankeliumissa mainitusta syntisen sielun kuolemanjälkeisestä tuhoamisesta. Tästä mahdollisuudesta keskusteltiin kristikunnan alun teologiassa ja myös kaikkien mahdollisuudesta pelastua (apokatastasis). Nämä näkökulmat hävisivät läntisessä kristillisyydessä ikuiselle helvetille ja viimeistään keskiajan kynnyksellä piinahelvetistä tuli ainoa mahdollinen tulkinta.[2]
Tyhjiinraukeaminen sai heikosti kannatusta ennen 1800-lukua. Merkittävin annihilationismia kannattanut liike oli 1800-luvun puolivälissä milleriläisestä adventismista irtaantunut seitsemännen päivän adventistit eli Adventtikirkko. Se syntyi Pohjois-Amerikassa toisen herätysliikeaallon myötä.
Toinen milleriläisestä adventismista 1870-luvulla erkaantunut Jehovan todistajat -liike peri myös tyhjiinraukeamisopin.[3][4] Adventtikirkon näkemys on ns. konditionalistinen. Annihilaatio tapahtuu lopullisesti vasta jumalattomien ylösnousemuksen jälkeen tapahtuvan tekojen mukaisen rankaisemisen jälkeen.
Kirkollinen kahden tuhannen vuoden helvettiperinne on asetettu uudessa teologiassa kyseenalaiseksi. Samalla annihilaatio-oppi on saanut joidenkin protestanttisten teologien tukea puolelleen, vaikkakaan se ei ole saavuttanut virallista tukea kristillisiltä suuntauksilta lukuun ottamatta yksittäisiä herätysliikkeitä.[5] Karkeasti jakaen nykyisten läntisten kristillisten teologien johtopäätökset ovat joko sielun katoaminen tai ikuinen kärsimys. Toisinaan teologit liikkuvat näiden kahden välisellä rajamaalla ja kirjoittajan lopullinen kanta jää epäselväksi.[5]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kuula, Kari: Helvetin historia: Pohjalta pohjalle Homeroksesta Manaajaan. Helsinki: Kirjapaja, 2006. ISBN 951-607-350-6.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Gilbrant, Thoralf, Odeberg, Hugo, Saarisalo, Aapeli & Koilo, Toivo (toim.): Iso Raamatun Tietosanakirja, s. 10. Osa 1. Tikkurila: Raamatun Tietokirja, 1988. ISBN 951-606-041-2.
- ↑ Kuula 2006, s. 71–90.
- ↑ Kuula 2006, s. 240–260.
- ↑ Hakusana "Toinen kuolema" Vartiotornin verkkokirjasto
- ↑ a b Kuula 2006, s. 281–297.
Text is available under the CC BY-SA 4.0 license; additional terms may apply.
Images, videos and audio are available under their respective licenses.
