Vuoden 2011 sotilasinterventio Libyassa alkoi vastauksena Libyan sisällissotaan, kun Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto 18. maaliskuuta hyväksyi päätöslauselman 1973, joka salli ”kaikki tarvittavat toimet” siviilien suojelemiseksi; ei kuitenkaan miehitysjoukkojen lähettämistä. Tämä tarkoitti lentokieltoalueen perustamista ja ilmaiskujen sallimista. Neuvoston 15:stä jäsenestä 10 äänesti päätöksen puolesta, viisi jäsentä, mukaan lukien Kiina, Venäjä ja Saksa, äänestivät tyhjää.^[1] Maaliskuun 19. päivä lentokieltoalueen täytäntöönpano alkoi, kun Ranskan ilmavoimat ja Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimat^[2] ryhtyivät toimeen eri puolilla Libyaa samaan aikaan kun Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimat aloitti merisaarron.^[3]

Operaation alkaessa sen johtaja ja komentoketju oli epäselvä.^[4] Yhdysvallat halusi eroon operaatiosta johdosta ja antaa sen Natolle, mitä Britannia ja Italia kannattivat. Ranska, Turkki ja Saksa vastustivat ajatusta ja Ranska uskoi Naton johdon vaikuttavan negatiivisesti arabimaiden suhtautumiseen.^[5]

27. maaliskuuta Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen tiedotti Naton ottavan koko Libyan sotilasoperaation välittömästi johtoonsa.^[6]

Yhdysvalloissa osa kongressin jäsenistä nousi presidentti Barack Obaman aloittamaa sotaretkeä vastaan. Kongressiedustajien mukaan presidentillä ei ole valtuuksia sotilasoperaatioihin ilman kongressin lupaa ja kustannukset veronmaksajille ovat kovat.^[7] 15. kesäkuuta kymmenen kongressimiestä molemmista puolueista haastoi Obaman oikeuteen perustuslain rikkomisesta. Vietnamin sodan aikaisen lain mukaan presidentti saa lähettää joukkoja ilman kongressin lupaa 60 päiväksi ja 30 päivän ”vetäytymisajaksi” ilman kongressin suostumusta tai sodanjulistusta. Aiemmin edustajainhuone oli evännyt budjettivarojen käytön tarkoitukseen.^[8]

19.-20. maaliskuuta liittoutuneet iskivät 110 risteilyohjuksella 20 Libyan ilmapuolustuksen kohteeseen. Hyökkäystä tukivat koneilla tehdyt ilmaiskut. Syntyneet oheiset siviilitappiot saivat Arabiliiton arvostelemaan Natoa liiallisesta voimankäytöstä. ”Libyan tapahtumat eroavat lentokiellon asettamisen tavoitteista. Me haluamme, että siviilejä suojellaan eikä pommiteta”, sanoi Arabiliiton pääsihteerin Amr Musa.^[9]

20. toukokuuta Nato tiedotti sen ilmavoimien edellisyönä iskeneen kahdeksaan sota-alukseen maan satamissa, selittäen Libyan lisänneen merivoimien käyttöä siviilejä vastaan. Edelleen Naton mukaan ne olivat yrittäneet estää apukuljetusten pääsyä Libyaan ja ”osoittaneet merkkejä” pyrkimyksestä hyökätä Naton joukkojen kimppuun.^[10]

9. kesäkuuta ilmaiskuja suorittamassa oli seitsemän Nato-maan ilmavoimat: Ranskan, Britannian, Yhdysvaltain, Kanadan, Italian, Tanskan ja Belgian. Yhdysvaltain puolustusministeri Robert Gates vaati muitakin liiton maita osallistumaan ilmaoperaatioon Libyassa. Norja, Espanja, Turkki ja Alankomaat osallistuivat, mutta eivät suorittaneet iskuja. Saksa ja Puola olivat kieltäytyneet osallistumasta ilmakampanjaan ollenkaan.^[11]

31. lokakuuta 2011 Nato ilmoitti virallisesti lopettaneensa ilmakampanjansa. Seitsemän kuukauden aikana liiton koneet olivat suorittaneet 26 000 taistelulentoa ja yli 9 600 iskua, joissa se raportoi tuhonneensa tuhat ajoneuvoa ja tykkiä. Yhdysvallat suorittivat lennoista noin neljänneksen, sen liittolaisten pääasiallisesti vastatessa iskuista maakohteisiin. Dallas Newsin mielestä Nato ei kampanjan aikana rajoittunut alkuperäiseen tavoitteeseensa, eli siviilien suojeluun Libyan armeijalta, vaan usein näytti aktiivisesti auttavan kapinallisia taistelussa maan herruudesta.^[12]

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vuoden 2011 sotilasinterventio Libyassa.