Neuvostoliiton joukkotuhoaseet olivat joukkotuhoaseita, joita maassa kehitettiin toisen maailmansodan jälkeen kylmän sodan aikana asekilvassa Yhdysvaltoja vastaan. Neuvostoliitto räjäytti 1949 ensimmäisen ydinlatauksensa ja alkoi samoihin aikoihin kehitellä ydinkärkien kuljettamiseen soveltuvia ohjuksia. Neuvostoliitto tutki ydinaseiden lisäksi myös kemiallisia ja biologisia aseita.

Neuvostoliiton ydinaseohjelmasta ei ole käytettävissä yhtä tarkkoja tietoja kuin Yhdysvaltain ydinaseohjelmasta. Vuonna 1939 fyysikot Zeldovitš ja Hariton olivat julkaisseet aineistoa fissiosta.^[1] Fyysikko Igor Kurtšatov puhui 1940 ydinreaktorin ja atomipommin rakentamisen puolesta. Samana vuonna Berijan johtama tiedustelupalvelu (NKVD) alkoi tarkoituksella koota tietoja ydinaseesta. Fyysikko Georgi Fljorov lähetti 1942 Stalinille kirjeen atomipommitutkimusten välttämättömyydestä.^[2]

Kehitystyö alkoi 1943, kun neuvostotiedustelu oli saanut tietoja Yhdysvaltain ydinaseprojektista. Neuvostoliiton ohjelman johtajana oli Lavrenti Berija ja tieteellisenä johtajana fyysikko Kurtšatov. Pommin kehittämisajaksi arvioitiin vähintään 10–15 vuotta, sillä Neuvostoliiton tutkimusresurssit ja teollinen kapasiteetti alalla eivät yltäneet Yhdysvaltain tasolle. Osittain ydinaseen arviota nopeampaa kehittämistä auttoivat kuitenkin vakoilutiedot. Kesällä 1945 brittiläinen fyysikko Klaus Fuchs luovutti tarkkoja tietoja pommista Lavrenti Berijalle. Neuvostoliiton ensimmäinen ydinreaktori alkoi toimia joulukuussa 1946. Reaktori perustui Yhdysvaltain Hanfordin reaktoriin.^[3]

Neuvostoliitto räjäytti 29. elokuuta 1949 Semipalatinskin ydinkoealueella ensimmäisen atomipomminsa RDS-1:n, joka oli rakenteeltaan Berijan tahdon mukaan suora kopio Yhdysvaltain Fat Man -pommista. Pommin teho oli noin 22 kilotonnia.^[4] Vuonna 1951 räjäytettiin seuraava, paranneltu 38 kilotonnin pommi RDS-2. Pommi oli suuremmasta tehostaan huolimatta ensimmäistä huomattavasti kevyempi.^[4] Samana vuonna seurasi vielä voimakkaampi RDS-3 (41,2 kt). Rakenteeltaan varsin kevyt RDS-4 otettiin sittemmin tuotantoon ja asennettiin myös R-5M-ohjuksiin.^[5]

Vuonna 1953 RDS-6 -räjäytyksessä testattiin pienitehoista vetypommia, jossa oli niin sanottu sloika- ('voitaikinapasteija') eli kerroskakkurakenne.^[6] Ns. "täysimittainen" vetypommi RDS-37 (3,0 Mt, koeräjäytys 1,6 Mt) räjäytettiin vuonna 1955^[4]. Ydinohjelman suurin pommi oli 1961 testattu 50 megatonnin Tsar-bomba, joka on suuritehoisin koskaan räjäytetty ydinase maailmassa. Neuvostoliiton ydinaseohjelma koki kuitenkin myös miniatyrisointia, kun RDS-5:n fissiilit ainesosat painoivat vain 0,8 sekä 2,0 kg, kahdessa eri aseversiossa.^[7]

Neuvostoliiton romahdettua Venäjästä tuli sen laillinen perillinen kansainvälisellä kentällä. Koska ydinaseiden laukaisukoodit olivat vain Moskovan tiedossa, muiden Neuvostoliitosta itsenäistyneiden valtioiden alueelle jääneistä ydinaseista tuli käytännössä käyttökelvottomia.

Kremlin tiedotuksen mukaan Venäjän ydinasearsenaalia käytetään ennen kaikkea pelotteena muita ydinasevaltoja vastaan. Ydinaseita voidaan käyttää, mikäli maata kohtaa eksistentiaalinen uhka. Rajattu ensi-isku on mahdollinen tilanteessa, jossa Venäjään kohdistuu perinteinen hyökkäys ilman ydinasetta, jota Venäjä ei pysty torjumaan ilman ydinasetta.^[8]

Nykyisestä Venäjän ydinasedokriinista tiedetään melko vähän. Presidentti Vladimir Putin kuitenkin kulkee laukaisukoodit mukanaan. Niitä kannetaan arviolta 11 kiloa painavassa laukussa nimeltä Tšeget (ven. Чегет). Vastaavat laukut löytyvät myös maan puolustusministeriltä ja asevoimien esikuntapäälliköllä.^[9]

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.