Veikko Kiljunen
Wikipediasta
Veikko Benjam Kiljunen (7. toukokuuta 1927 Kouvola – 18. maaliskuuta 2001 Helsinki) oli suomalainen konservaattori, taidemaalari ja taidegraafikko.[1] Kansallismuseossa työskennellyt Kiljunen oli 1950-1970-luvuilla Suomen johtava konservaattori, joka vastasi useiden keskiaikaisten kirkkojen koristemaalausten entisöinneistä.[2]
Elämä ja ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kouvolassa syntynyt Kiljunen vietti varhaislapsuutensa Viipurissa, jossa hänen isänsä toimi puutavarakauppiaana. Isän konkurssin järkeen perhe palasi Kouvolaan, jossa Kiljunen teki erilaisia hanttihommia jo 13-vuotiaasta lähtien. Sotavuosien jälkeen hän opiskeli Suomen Taideakatemiassa 1948–1951. Vuonna 1953 Kiljunen aloitti Ateneumissa konservaattorin apulaisena Erkki Koposen ja Niilo Suihkon opissa, jonka ohella hän opiskeli alaa Rooman Istituto Centrale del Restaurossa 1955–1957. Vuodesta 1957 Kiljunen työskenteli Muinaistieteellisen toimikunnan taidekonservaattorina ja tutkijana, kunnes joutui jäämään sairaseläkkeelle 1973. Uransa huippuhetkinä Kiljunen piti Lemlandin kirkosta paljastamiaan 1300–1400-luvun maalauksia sekä Sauvon kirkosta löytämiään Pietari Henrikinpojan maalauksia vuodelta 1472. Merkittävä urakka oli myös Kiljusen 1960-luvulla puolisonsa kanssa kunnostamat Vanhan Valamon ikonit, jotka asetettiin Valamon luostarin pääkirkkoon 1977. Konservaattorin tehtävät jätettyään Kiljunen oli Kuvataideakatemian materiaaliopin opettajana 1972–1992.[1][3][4]
Kiljusen omia töitä oli ensimmäistä kertaa esillä vuonna 1948 Imatralla. Hänen teoksiaan oli myös Nuorten näyttelyssä 1951 sekä Suomen Taiteilijain näyttelyissä 1953 ja 1960. Ulkomailla Kiljusen töitä oli esillä Bukarestissa vuonna 1953.[5] Hän maalasi lähinnä maisemia Espanjassa ja Suomessa.[1] Graafikkona Kiljunen teki uransa alkuvaiheessa paljon puupiirroksia, mutta siirtyi myöhemmin kuivaneulatekniikkaan ja viivasyövytykseen.[5] Vuodesta 1970 lähtien Kiljusella oli ateljee Karunan pappilassa.[4] Hän oli Suomen konservaattoriliiton perustajajäsen ja vaikutti myös Sadankomiteassa.[3]
Perhe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Veikko Kiljusen puoliso oli konservaattori Ulla Kiljunen (o.s. Heikkinen). Heidän lapsiaan ovat poliitikko Kimmo Kiljunen, taiteilija Satu Kiljunen ja teatteriohjaaja Vilppu Kiljunen.[1]
Teokset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Taidemaalarin materiaalioppi. Helsinki: Otava, 1981. ISBN 951-10616-0-7.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Kiviranta, Marja-Terttu: Konservoija maalasi ja tuki lapsiaan (vain tilaajille) 28.3.2001. Helsingin Sanomat. Viitattu 2.5.2023.
- ↑ Uimonen, Anu: Entistäjän on kuunneltava teosta. Helsingin Sanomat, 7.5.1997, s. A 4. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 2.5.2023.
- ↑ a b Pääkkönen, Sirpa: Konservaattori ei pidä paperimukeista. Helsingin Sanomat, 7.5.1987, s. 14. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 2.5.2023.
- ↑ a b Talonen, Arja: Oopperaohjaaja remonttimiehenä Karunan pappilassa. Karunan kynttilä, 2019, s. 3-5. Sauvo: Karunan kyläyhdistys. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 2.5.2023.
- ↑ a b Veikko Kiljunen (1927–2001) Oravien aarteita – Grafiikkaa 60-luvun kodissa. 2010. Jyväskylän taidemuseo. Viitattu 2.5.2023.
| ||||||||||
Text is available under the CC BY-SA 4.0 license; additional terms may apply.
Images, videos and audio are available under their respective licenses.
