Vaalioikeuden menettäminen oli aiemmin Suomessa seuraamus, jonka joutui kärsimään henkilö, joka kansanedustajien vaalissa osti tai myi ääniä tai sellaista yritti, äänesti useammassa paikassa tai väkivallalla tai uhkauksella häiritsi vaalivapautta. Syyllisyys tuli todistaa tuomioistuimessa, mutta tuomioistuin ei tällöin julistanut vaalioikeutta menetetyksi, vaan se seurasi suoraan lainsäädännöstä. Pisin mahdollinen vaalioikeutta vailla oleminen kesti lopullisen tuomion antamisesta kuudennen kalenterivuoden loppuun.^[1][2] Vuodesta 1991 lähtien vaalioikeutensa menettänyt henkilö oli vailla vaalioikeutta myös tasavallan presidentin vaalissa.^[3]

Asiaa koskevat säännökset olivat erilaiset valtiollisissa ja kunnallisissa vaaleissa. Vuosina 1949–1976 voimassa ollut kunnallislaki (642/1948) sisälsi vastaavan säännöksen vaalioikeuden menettämisestä, mutta 1977–1995 voimassa ollut kunnallislaki (953/1976) ei sellaista sisältänyt. Vaalioikeuden menettämistä koskeva sääntely oli muutenkin epäjohdonmukaista. Jos henkilö syyllistyi tällaisiin vaalirikoksiin tasavallan presidentin vaalissa, siitä ei seurannut vaalioikeuden menettämistä missään vaaleissa. Vuonna 1995 voimaan tulleessa Suomen rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen toisessa vaiheessa poistettiin vaalirikosten rangaistavuutta koskevat erot eri vaalien välillä. Samassa yhteydessä poistettiin myös vaalioikeuden menettämistä koskevat säännökset kokonaan, sillä niillä ei koettu olevan käytännön merkitystä.^[2]

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ja ortodoksisessa kirkkokunnassa on ollut käytössä vaalioikeuden menettämistä vastaava säännös nimeltään äänioikeuden menettäminen.