Surf tai surf rock on musiikkigenre, johon liittyy olennaisena osana 1950-luvun lopulla syntynyt kalifornialainen surffauskulttuuri. Surf-musiikki nousi suureen suosioon vuonna 1961, ja siitä muodostuikin eräs Yhdysvaltain suosituimmista tyylilajeista 1960-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Perinteiselle surf-musiikille on tyypillistä lyhyt kesto, iloinen melodia ja rock and roll -rytmi. Myös jousikaiun (engl. spring reverb) sekä tremolo-efektien käyttö on osa äänimaailmaa.^[1]

Surf-musiikin lähtölaukauksina on pidetty Dick Dalen singleä ”Let’s Go Trippin”.^[2] Dale on ollut vaikutusvaltaisin surf-kitaristi, ja juuri häneen liitetään kitaran jousikaiku-soundi sekä surf-musiikissa usein kuullut torviriffit ja melodioiden itämaiset vivahteet. 1960-luvun tunnettuihin surf-yhtyeisiin kuuluivat myös The Ventures ja The Chantays. 1990-luvun keskivaiheilla surf-musiikki koki jonkinlaista uutta tulemista useiden uusien yhtyeiden muodossa.

Kuuluisimpia surf-kappaleita ovat muun muassa Dick Dalen esittämä ”Misirlou”, jota on käytetty esimerkiksi Pulp Fiction -elokuvassa, sekä The Surfaris -yhtyeen kappale ”Wipeout”. The Chantaysin ”Pipeline” ja The Venturesin ”Walk, Don’t Run” kuuluvat niin ikään tunnetuimpiin surf-kappaleisiin. Samoin 1960-luvun James Bond -elokuvien ”James Bond Theme” -teeman alku muistuttaa surfia. Sen sijaan The Beach Boys -yhtyeen varhaisilla levyillä on hyvin vähän tekemistä varsinaisen surfin kanssa, vaikka yhtye usein liitetään surf-musiikkiin. The Beach Boys edusti ennemminkin surf pop -genreä.

Surf-musiikille sukua on Suomessa 1960-luvulla esitetty ”rautalankamusiikki”, mutta se otti runsaasti vaikutteita myös brittiläisestä instrumentaali-rockista ja suomalaisesta populaarimusiikista.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Surf Wikimedia Commonsissa