Jean Sibeliuksen sinfonia nro 7 C-duuri op. 105 valmistui vuonna 1924. Se on Sibeliuksen viimeinen julkaistu sinfonia. Sinfonian tyyli on aikaisempaa absoluuttisempaa. Se on muotorakenteeltaan erikoinen, yksiosainen teos. Sibelius nimesi sen aluksi Fantasia sinfonicaksi mutta myöhemmin vakuuttui teoksen sinfonisista elementeistä ja antoi sille järjestysnumeron VII. Sinfonia on herättänyt mielenkiintoa, koska siinä temaattisen ja orkestraation rajat ovat usein häilyviä. Teos on Sibeliukselle tyypillinen siinä suhteessa, ettei siinä ole ulkoisesti mitään vallankumouksellista, mutta analyysi löytää siitä toinen toistaan taidokkaampia polyfonisia ja muodollisia ratkaisuja, jotka epäsovinnaisimmillaan osoittautuvat suorastaan radikaaleiksi.^lähde? Seitsemäs sinfonia sisältää monia Sibeliuksen hienoimmista sävelaiheista: alun ylöspäin kurottautuva asteikkokulku, sellojen ja alttoviulujen lavea koraalimainen melodia sekä adagio-taitteen majesteettinen pasuunateema. Partituurin nostalgisella päätössivulla kuullaan mukailtu sointukulku Valse tristestä ja vähäeleisen voitokas kirkastuminen C-duuriin. Sibeliuksen seitsemäs sinfonia on samanaikaisesti haikea katsaus nuoruuteen ja kypsän iän suvereeni taidonnäyte. Sinfonian kantaesitys oli 24. maaliskuuta 1924 Tukholmassa.

• Luettelo Sibeliuksen sinfonian nro 7 levytyksistä

• Jean Sibeliuksen seitsemäs sinfonia ilmestyi kriittisenä laitoksena (Arkistoitu – Internet Archive)