SS.11 (sol-sol, maasta-maahan) on ranskalaisen Nord Aviationin ensimmäisen sukupolven (MCLOS) panssarintorjuntaohjusjärjestelmä, joka otettiin käyttöön Ranskassa 1956. Yhdysvalloissa ohjus tunnettiin nimellä AGM-22. 1980-luvulle mennessä ohjusta valmistettiin 180 000 kappaletta. Halvan hintansa vuoksi siitä tuli suosittu etenkin kolmannen maailman maissa. Ohjus oli kenttäkelpoinen ja sen saattoi laukaista jopa ilman varsinaista lähtötelinettä vain irrallisen etutuen varasta.

Ohjus on edelleen kehitelty SS.10-ohjuksesta. Kehitystyö alkoi 1953 nimellä Nord-5210. Tärkeimmät parannukset olivat parempi panssarinläpäisy ja pidempi toimintamatka.^[1] Huomattavasti SS.10:ta raskaampana se ei enää soveltunut jalkaväen käytettäväksi, vain ajoneuvoihin asennettavaksi. Ohjus painoi 30 kiloa ja kuljetuslaatikko 4 kg.^[2] Ranskan armeijassa ohjus sai nimen SS.11.

Ohjus oli mahdollisimman yksinkertainen ja esimerkiksi vakautus toteutettiin hitaalla pyörimisliikkeellä pituusakselin ympäri, joka saatiin sijoittamalla siivet hieman kulmaan.^[1] Ohjus pyöri lentäessään 1,5 - 3 kierrosta sekunnissa. Ohjus lensi vaakasuoraan asentoon verrattuna 7 - 11 °:n kulmassa. Tästä seuraavan onteloräjähteen tehon lasku korvattiin voimakkaammalla latauksella.^[2]

Ohjuksen nopeus on 190 m/s ja kantama 500 m – 3 km. Laukaisussa boosteriraketti palaa 1,2 s ja sen jälkeen matkalentomoottori korkeintaan 20 sekuntia. Ohjuksessa voitiin käyttää useaa erityyppistä taistelukärkeä. Ontelokärki 140AC läpäisi 60 cm panssaria. Sirpalekärjet olivat 140AP02 ja 140AP59. Edellinen pystyi läpäisemään ohuen panssarin ennen räjähtämistä ja jälkimmäinen räjähti osuessaan kohteeseen. Merimaaleja vastaan tarkoitettu kärki oli 140CCN. Lisäksi oli harjoituskärki.^[1]

Myöhemmässä B-versiossa osa elektroniikasta toteutettiin puolijohteilla.

Yhdysvalloissa ohjus otettiin käyttöön 1961. Sitä käytettiin UH-1B Huey -helikoptereissa. Taistelukäyttöön se tuli 1966 Vietnamissa. Yhdysvalloissa ohjus korvattiin 1976 lähtien BGM-71 TOWilla.

SS.11:n tyyppisen MCLOS-ohjuksen (Manual Command to Line of Sight) ohjaus tapahtuu ohjaamalla ohjusta ohjausvivun avulla. Komennot välittyvät ohjuksesta purkautuvaa johtoa pitkin. SS 11:n ohjauskomentojen toteutuksesta käytettiin nimitystä kiihtyvyysohjaus. Menetelmässä ohjus jatkaa lentoaan viimeksi annettuun suuntaan. Esimerkiksi jos ampuja korjasi suuntaa kaartamalla oikeaan, ohjus jatkoi matkaa tähän suuntaan uuteen komentoon saakka, jolloin ohjus jälleen jatkaisi annettuun suuntaan. Ohjuksen kääntyminen tapahtui moottorin suihkuvirtaukseen sijoitetuilla ohjaimilla.^[2] Ohjus oli varsin vaikea hallita. Ohjuksista vain 10 % osui amerikkalaiskäytössä maaliinsa.

SS.11 -ohjusta on käytetty myös Suomessa. Ohjus oli ensisijaisesti Rannikkotykistön käyttämä väylätorjuntaohjus. Suomessa ohjukseen kehitettiin kevyt liikuteltava puinen laukaisuteline, joka todettiin käyttökelpoiseksi koe- ja harjoitusammunnoissa. Suomalaiset ohjusampujat valittiin tarkoin. Osumatarkkuus oli näin selvästi parempi kuin mitä kokemukset muualla olivat. Pääsyy ohjuksen käytöstä poistumiseen oli tuotannon päättyminen.

Yksi riisuttu kappale ohjusta oli pitkään asetettuna Suomenlinnan Rannikkotykistömuseoon. Alkuvuodesta 2008 se varastoitiin muun museokaluston mukana, koska vanha ammuskellari jossa museo on sijainnut, jouduttiin poistamaan museokäytöstä homevaurioiden ja sortumisvaaran vuoksi. Uutta tilaa etsitään. Kesäkaudeksi 2008 ohjus oli sijoitettu Suomenlinnan Maneesiin.

Yksi ohjus on ollut alkuvuodesta 2015 lähtien esillä Turussa merikeskus Forum Marinumin perusnäyttelyssä Kruununmakasiinin rakennuksessa. Se on sijoitettu merivoimien osastolle yhdessä P-15 Termit-ohjuksen (MtO 66) kanssa.

• Gunston, Bill: The Illustrated Encyclopedia of the World’s Rockets & Missiles. Salamander Books Ltd, 1979. ISBN 0861010299, ISBN 978-0861010295.
• O.Nuutilainen (toim.): Sotilaan käsikirja, 10. painos. Oy Länsi-Savo, 1968.

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta SS.11.

• SS.11 (Astronautix)