Reaalipolitiikka (saks. Realpolitik) on ulkopolitiikkaa, joka pyrkii sopeutumaan vallitseviin oloihin ja sivuuttamaan periaatteelliset, ideologiset tai moraaliset seikat. Se on mahdollisen politiikkaa, jossa periaatteet jäävät toisarvoisiksi.^[1]

Käsite on syntynyt 1800-luvulla, sen juuret ovat liberaalin nationalistin Ludwig von Rochaun teoksen Grundsätze der Realpolitik (1853) nimessä. Muilla kielillä käytetään yleensä alkuperäistä saksankielistä muotoa Realpolitik,^[2] joka juontuu sanoista real (’todellinen’, ’aktuaalinen’) ja Politik (’politiikka’).

Aiheeta on kirjoittanut nykyaikana King’s Collegen historian professori John Bew vuonna 2015 ilmestyneen teoksen Realpolitik. A History.^[2]

Vastayhdistyneen Saksan kansleri Otto von Bismarck viittasi sillä Euroopan mahtivaltioiden kuningashuoneiden keskinäiseen valtapeliin.^lähde?

Reaalipolitiikan tärkeimpänä sisältönä on mukautuminen vallitseviin tosiasioihin ilman ideologista sitoutumista. Kuitenkin 1800-luvulla ”kansallinen ylpeys” saneli sen, miten pitkälle käytännössä voitiin joustavaa ulkopolitiikkaa toteuttaa. Realpolitikin alkuunpanneen järjestelmän romahdus tapahtuikin ensimmäisen maailmansodan myötä.^lähde?

Euroopan kuningashuoneiden hegemonian murruttua reaalipolitiikka alkoi tarkoittaa yhä enemmän myös uusien valtiomahtien, kuten Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton, harjoittamaa politiikkaa. Näiden valtioiden ympärille muodostuneet blokit ajautuivat kylmän sodan aikana ydinasevarustelun takia kauhun tasapainoon, joka pakotti molemmat osapuolet noudattamaan reaalipolitiikkaa.^lähde?

Reaalipolitiikkaa on arvosteltu periaatteettomaksi opportunismiksi. Esimerkiksi Länsi-Saksan liittokansleri Willy Brandtin aloittama lähentyminen Neuvostoliittoa kohtaan oli hänen vastustajiensa mielestä opportunismia.^[1]