Pohjoismainen suuntaus on Suomen tasavallan ulkopoliittinen linja, joka seurasi reunavaltiopolitiikan vastoinkäymisistä. Itsenäisyyden alussa Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan pyrkivät Baltian maat ja Puola kokoamaan yhteistyötä saadakseen suurempaa neuvotteluvoimaa neuvosto-Venäjän, sittemmin Neuvostoliiton kanssa käytäviin neuvotteluihin, mutta maiden erilaiset intressit estivät reunavaltiopolitiikan onnistumisen.

Suomen intressi reunavaltiopolitiikkaan liittyi neuvosto-Venäjän ja Neuvostoliiton läheisyyteen sekä Suomenlahden yhteisyyteen Viron kanssa, joka oli yksi reunavaltiopolitiikan osapuoli.

Vaikka Suomi erkani reunavaltiopolitiikasta käytännössä jo aikaisemmin, silti virallisesti pohjoismainen suuntaus ilmoitettiin Suomen ulkopolitiikan linjaksi 1935. Pohjoismaiseen suuntaukseen kuului puolustuspoliittisesti puolueettomuus. Suomi oli monien muiden maiden tapaan Neuvostoliiton aloitteesta solminut sen kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen 1932.

Reunavaltiopolitiikan osana Suomi kuitenkin teki aktiivista yhteistyötä Viron kanssa puolustuspolitiikan alueella salassa valmistellen muun muassa Suomenlahden tykistösulun, joka meristrategisesti oli jatkoa Pietari Suuren merilinnoitukselle. Tiedon yhteistyön olemassaolosta sai Neuvostoliitto todennäköisesti Vilho Pentikäiseltä, mikä näkyi myöhemmin 1938 ja 1939 Neuvostoliiton vaatimuksina saada haltuunsa Suomelle kuuluvat Suomenlahden ulkosaaret Leningradin edustalla olevalla merialueella meripuolustuksen lujittamiseksi.

Muutoin pohjoismaiseen suuntaukseen liittyivät hyvät suhteet muihin Pohjoismaihin yleensä ja erityisesti Ruotsiin. Toisen maailmansodan jälkeen pohjoismainen suuntaus on näkynyt muun muassa Yhdistyneissä kansakunnissa ja rauhaturvaamisessa, Norjan, Ruotsin ja Suomen puolustusvoimien yhteistoiminnassa muun muassa ammushuollon osalta sekä joidenkin Pohjoismaiden valtiollisten yhtiöiden suurissa hankkeissa, kuten Telian ja Soneran sekä Nesteen ja Statoilin.

• Pohjoismainen yhteistyö