Philosophia perennis
Wikipediasta
Philosophia perennis (lat., ”pysyvä/ikuinen filosofia”; myös philosophia perennis et universalis) eli perenniaalinen filosofia on ajatus siitä, että tietyt filosofiset ajatukset toistuvat historiassa aikakaudesta ja kulttuurista riippumatta. Ajatuksen mukaan on olemassa tiettyjä universaaleja ja ikuisia totuuksia, jotka koskevat esimerkiksi todellisuuden luonnetta, ihmisluontoa tai tietoisuutta.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Termi philosophia perennis esiintyy ensimmäisen kerran 1500-luvulla Agostino Steucon teoksessa De perenni philosophia libri X (1540), jossa uusplatonistinen kristillinen filosofia nähdään viisauden huipentumana, jota kohti kaikki muut filosofiset suuntaukset osoittavat tavalla tai toisella. Steucon mukaan ihmiskunnan hallussa on ollut aina jumalallista alkuperää oleva ikuinen viisaus, joka sisältää muun muassa todistukset Jumalan olemassaololle, maailman luomiselle ja sielun kuolemattomuudelle. Kreikkalaiset olivat saaneet tämän filosofian juutalaisilta, egyptiläisiltä ja muilta kansoilta, ja kreikkalaisilta se oli välittynyt edelleen kristilliseen skolastiikkaan.[1]
Myöhemmin ajatuksen omaksui saksalainen matemaatikko ja filosofi Gottfried Leibniz, joka käytti sitä tarkoittamaan yleistä, ikuista filosofiaa, joka on kaikkien uskontojen ja erityisesti niiden sisällä vaikuttavien mystillisten virtausten taustalla. Termin popularisoi myöhemmin Aldous Huxley teoksessaan The Perennial Philosophy (1945). Huxleyn mukaan philosophia perennis on metafysiikkaa, joka tunnistaa jumalallisen todellisuuden; psykologiaa, joka löytää sielusta jotain yhteistä jumalallisen kanssa; ja etiikkaa, jonka mukaan ihmisen lopullinen päämäärä liittyy tietoon läsnä olevasta ja transsendentistä olemassaolon perustasta. Huxleyn mukaan sen jäänteitä voidaan löytää primitiivisten kansojen taruista joka puolelta maailmaa, ja sen kehittyneempiä muotoja voidaan löytää kaikista korkeammista uskonnoista.[2]
Philosophia perennis on ollut keskeinen käsite traditionalistiselle koulukunnalle, ja näkyy muun muassa René Guénonin, Frithjof Schuonin ja Ananda Coomaraswamyn ajattelussa. Nykyisin termiä käyttävät erityisesti uustomistiset filosofit. Esimerkiksi Frederick Coplestonin mukaan philosophia perennis, jos on yleensäkään olemassa, ilmenee muun muassa Platonin, Aristoteleen ja Tuomas Akvinolaisen muodostamassa filosofisten perinteiden ketjussa. Coplestonin mukaan tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tällainen ikuinen filosofia tulisi käsittää staattiseksi joukoksi oppeja tai periaatteita, eikä sitä, ettei nykyaikaisesta filosofiasta voisi oppia jotain joillakin aloilla, kuten luonnonfilosofiassa ja estetiikassa.[3]
Hindulaisuuden uudistusliikkeen Sanatana Dharma -käsitteen on nähty vastaavan philosophia perennistä.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Mikkeli, Heikki: ”Renessanssifilosofia”, teoksessa Korkman, Petteri; Yrjönsuuri, Mikko (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja, s. 170–171. Tampere: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-708-0.
- ↑ Huxley, Aldous: Knowledge as a Function of Being (Katkelmia) The Theosophical Society in America. Arkistoitu 13.6.2010. Viitattu 14. marraskuuta 2007.
- ↑ Copleston, Frederick: A History of Philosophy: Book One, s. 2–4. New York: Doubleday, 1985. ISBN 0-385-23031-1.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Perennial Philosophy. Mythos and Logos (englanniksi)
- Charles B. Schmitt: Perenniaalinen filosofia Agostino Steucosta Leibniziin. Suom. Ismo Koskinen. niin & näin 4/2001, 28–39.
Text is available under the CC BY-SA 4.0 license; additional terms may apply.
Images, videos and audio are available under their respective licenses.
