Nauhasilmukka on äänentoistomenetelmä magneettinauhaa käyttävälle nauhurille. Nauhasilmukka tehdään leikkaamalla sopiva pätkä nauhoitettua magneettinauhaa ja kiinnittämällä pätkän päät toisiinsa kiinni silmukaksi. Sen jälkeen silmukka asetetaan nauhuriin, jolloin nauhalla oleva ääni toistuu eli kaikuu uudestaan ja uudestaan.^[1] Ilmiöstä käytetään nimitystä nauhakaiku, ja tarkoitukseen suunnitellun laitteen nimi on "nauhakaikulaite" (puhekielessä "luupperi", engl. looper).

Tavalliseen yksinkertaiseen silmukkaan mahtuu korkeintaan muutama sekunti ääntä, esimerkiksi C-kasettia käytettäessä 4,9 sekuntia. Kiinnittämällä silmukka Möbiuksen nauhaksi voidaan käyttää nauhan molempia puolia, jolloin pituus lähes kaksinkertaistuu. Vielä pidempiä silmukoita saadaan esimerkiksi laittamalla nauhasilmukka kulkemaan kahden vierekkäisen avokelanauhurin keloissa, jolloin toisen nauhurin tehtävänä on vain pyörittää nauhaa. Jos tällaisessa asetelmassa toinen nauhuri asetetaan nauhoittamaan ja toinen soittamaan nauhaa, saadaan aikaan erittäin hitaasti syttyvä kaiku. Brian Eno käytti erääseen ambient-albuminsa Music for Airportsin (1978) kappaleeseen jopa 25 metrin pituisia nauhasilmukoita.

Nauhasilmukat olivat olennainen osa konkreettista musiikkia ja siitä syntyneitä kokeellisen musiikin lajeja (mm. Steve Reich). Niitä käyttivät levyillään myös lukuisat popmuusikot, kuten The Beatles, Pink Floyd, Frank Zappa ja Can.

1980-luvulta eteenpäin digitaalitekniikka on nopeasti syrjäyttänyt magneettinauhasilmukat musiikintuotannossa, koska äänien samplaaminen ja luuppaaminen elektronisesti on hyvin helppoa ja nopeaa.