Nahkapohjainen vene oli pronssikautinen venetyyppi ainakin Euroopassa. Veneen runkokehikko tehtiin puurimoista nahkahihnoin sitomalla, jotta rakenteesta saatiin joustava, ja se päällystettiin nahasta ommellulla, vahvasti rasvatulla vaipalla. Pohjan alle kiinnitettiin pitkä, suuren suksen kaltainen irtoköli, joka suojasi arkaa pohjanahkaa.

Samantyyppistä vesikulkuneuvoa käyttävät edelleen eskimot kutsuen omaa malliaan nimellä umiak ja irlantilaiset nimellä currach. Myös walesilaisilla on oma versionsa, coracle.

Currachia (”curragh” on englantilaistettu kirjoitusmuoto; iiriksi currach, vanh. curach, paikall. naomhóg ) käytetään edelleen kalastukseen, mutta myös virkeään soutukilpailutoimintaan. Niiden näkeminen Irlannin länsirannikolla muiden veneiden joukossa ei ole mitenkään harvinaista. Vaippamateriaali on nykyään tosin vaihtunut tervakankaaksi. Currachin varsinainen etu on sen keveys; se on helppo kantaa turvaan rantatyrskyiltä. Keveyden ansiosta myös syväys on hyvin pieni ja tyynessä vedessä kolmen soutajan kilpavauhdilla currach tuntuu suorastaan lentävän veden päällä, vaikka se ensin saattaakin antaa kömpelön ”kanoottimaisen” vaikutelman. Joustavan rakenteensa ansiosta currach on merenkäynnissä lähes äänetön, sillä aallot eivät loisku sen runkoa vasten, toisin kuin on laita puurunkoisessa ja etenkin lasikuituisessa veneessä.

Tietyin edellytyksin currach voidaan tarvittaessa varustaa ulkolaitamoottorilla tai purjeella. Currachin merikelpoisuuden todistamiseksi Tim Severin purjehti vuosina 1976–1977 retkikuntansa kanssa uudelleen pyhän Brendanin (n. 489–583 jaa.) oletetun reitin Irlannista Pohjois-Amerikkaan kaksimastoisella, saarnesta ja naudanvuodista rakennetulla currachilla, jossa oli raakatakila. Severinin tästä matkasta kirjoittama kirja on käännetty suomeksi nimellä Nahkaveneellä yli Atlantin.