Menippolainen satiiri viittaa proosamuotoisiin satiireihin, jotka ovat luonteeltaan eeppisiä ja yhdistelevät useita eri pilkanteon kohteita romaanin kaltaiseksi satiiriseksi kertomukseksi. M. H. Abrams luokittelee menippolaisen satiirin epäsuoraksi satiiriksi, vastakohtanaan ensimmäisessä persoonassa esitetty suora kritiikki.^[1]

Satiirityyppi on saanut nimensä kreikkalaisesta kyynikkofilosofi Menippoksesta, joka kirjoitti vakavista aiheista pilaillen. Hänen sittemmin kadonneet teoksensa vaikuttivat Lukianokseen sekä roomalaiseen Marcus Terentius Varroon. Tällaisia satiireja kutsutaankin joskus myös varrolaisiksi satiireiksi. Filologit viittaavat menippolaisilla satiireilla ennen kaikkea proosamuotoisiin satiireihin, vastakohtanaan runomuotoiset satiirit, joita ovat kirjoittaneet muun muassa Juvenalis ja häntä jäljitelleet kirjailijat.

Menippolaisella satiirilla on merkittävä osa Mikhail Bakhtinin romaanin teoriassa. Hän lukee sen yhdeksi klassisista lajityypeistä muun muassa sokraattisen dialogin ohella. Bakhtinin tarkoittamassa merkityksessä ”menippolaisia” ovat muun muassa Voltaire, Denis Diderot ja E. T. A. Hoffmann.^[2]

• Marcus Terentius Varro: 150 kirjaa menippolaisia satiireja, jotka ovat säilyneet vain lainauksina muissa teoksissa
• Seneca nuorempi: Apocolocyntosis divi Claudii (Jumalallisen Claudiuksen kurpitsoiminen)
• Petronius: Satyricon, erityisesti Trimalchion pidot – yhdistelee epiikkaa, tragediaa ja filosofiaa runo- ja proosamuodossa
• Apuleius: Kultainen aasi – yhdistelee menippolaista satiiria ja koomista romaania

• Thomas More: Utopia (1516)
• François Rabelais: Gargantua ja Pantagruel (1564)^[1]
• Satire Ménippée eli La Satyre Ménippée de la vertu du Catholicon d'Espagne (1593)
• John Barclay: Euphormionis Satyricon (1605)^[3]
• Joseph Hall: Mundus Alter et Idem (1605)^[3]
• Robert Burton: The Anatomy of Melancholy (1621)^[1][4]
• Jonathan Swift: Tynnyritarina ja Gulliverin retket
• Voltaire: Candide (1759)^[1]
• Thomas Love Peacock: Nightmare Abbey (1818)^[1]
• Thomas Carlyle: Sartor Resartus
• Charles Kingsley: Vellamon lapset^[4]
• Lewis Carroll: Liisa ihmemaassa^[4]
• Aldous Huxley: Elämän kontrapunkti (1928)^[1]
• Flann O’Brien: Hullu kuningas puussa (1939)
• Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari (1976)

• Courtney, E.: Parody and Literary Allusion in Menippean Satire. Philologus, 1962.
• Kharpertian, Theodore D.: A Hand to Turn the Time: The Menippean Satires of Thomas Pynchon. Rutherford: Fairleigh Dickinson U P, 1990.
• Kharpertian, Theodore D.: Of Models, Muddles, and Middles: Menippean Satire and Pynchon's V.. Pynchon Notes, Fall 1985, 17. vsk, s. 3-14.
• Kirk, Eugene P.: Menippean Satire: An Annotated Catalogue of Texts and Criticism. New York: Garland, 1980.
• Kivistö, Sari: ”Satiiri ja menippolainen satiiri”. Teoksessa Kivistö, Sari et al.: Kirjallisuus antiikin maailmassa. Helsinki: Teos, 2007. ISBN 978-951-851-089-8.
• Milowicki, Edward J. & Wilson, Robert Rawdon: A Measure for Menippean Discourse: The Example of Shakespeare. Poetics Today, Summer 2002, 23. vsk, nro 2, s. 291-326.
• Payne, F. Anne: Chaucer and the Menippean Satire. Madison, 1981.
• Relihan, Joel: Ancient Menippean Satire. Baltimore: -, 1993.
• Shandy, Tristram: Digressions, and the Menippean Tradition. Scholia Satyrica, 1975, 1. vsk, nro 4, s. 3-16.
• Sherbert, Garry: Menippean Satire and The Poetics of Wit: Ideologies of Self-Consciousness in Dunton, D’Urfey, and Sterne. Peter Lang, 1996.
• Vignes, Jean: "Culture et histoire dans la Satyre Menippee". Teoksessa Lestringant, Frank & Menager, Daniel: Etudes sur la Satyre Mennippee, s. 151-199. Geneva: Droz, 1985.
• Weinbrot, Howard D.: Menippean Satire Reconsidered. Baltimore: Johns Hopkins Univ. Press, 2005.

• Niemi-Pynttäri, Risto; et al.: Petronius ja menippolainen satiiri (Arkistoitu – Internet Archive) Jyväskylän yliopisto, taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Menippean satire