Mannermaasulkemus eli kontinentaalijärjestelmä^[1] oli Yhdistyneeseen kuningaskuntaan kohdistunut kauppasaarto, jonka Ranskan keisari Napoleon I julisti marraskuussa 1806. Saarto kesti vuoteen 1814.

Napoleon oli 1800-luvun alussa joutunut vaikeaan tilanteeseen. Britannian laivasto oli estänyt Ranskan yritykset voittaa Britanniaa vastaan käyty sota asevoimin. Tilanteen ratkaisemiseksi Napoleon päätti pakottaa saarivaltakunnan rauhaan nujertamalla sen taloudellisesti julistamalla sen kauppasaartoon. Tuontikieltoon perustuva saarto toteutettiin pääosin vuosina 1806–1807, mutta senkin jälkeen sulkemukseen liittyneiden maiden rivit olivat liian harvat Britannian talouden luhistamiseksi.

Viedäkseen loppuun käynnistämänsä suunnitelman Napoleon kaavaili saarron suurimpien aukkojen tukkimista. Niitä olivat lähinnä Ruotsi, Tanska ja Portugali. Napoleon ja Venäjän keisari Aleksanteri I solmivat Tilsitissä heinä–elokuussa 1807 sopimuksen, jolla vastahakoinen Venäjä liittyi saartoon. Sopimuksen mukaan muiden Itämeren alueen valtioiden mukaan pakottaminen oli Venäjän tehtävä.

Toteuttaakseen sopimuksen ehdot Venäjä pyrki painostamaan Ruotsia diplomaattisin keinoin. Sen osoittauduttua tuloksettomaksi alkoi Suomen sota, jonka seurauksena Suomi liitettiin osaksi Venäjää ja lyödyn Ruotsin oli liityttävä mukaan saartoon. Tanska puolestaan liittyi saartoon jouduttuaan sekä Ranskan että Britannian painostamaksi. Ratkaisuun vaikutti ennen muuta Britannian laivaston hyökkäys Kööpenhaminaan ja sitä seurannut Tanskan laivaston perikato. Napoleonin onnistui saada myös Portugali saartoon mukaan valtaamalla se vuonna 1807 yhdessä espanjalaisten kanssa. Maan tilanne ei kuitenkaan muodostunut pysyväksi brittiläisten tehtyä jo seuraavana vuonna onnistuneen vastahyökkäyksen.

Huolimatta mannermaasulkemuksen monista puutteista se rasitti suuresti siihen osallistuneiden maiden talouksia. Mantereella saarto toisaalta lisäsi joidenkin tuotannonalojen kannattavuutta Britannian teollisuuden kilpailun poistuessa, mutta haitat olivat kuitenkin hyötyjä suuremmat, koska Manner-Euroopan teollisuus kärsi merentakaisten raaka-aineiden puutteesta. Vaikeudet johtivat lopulta siihen, että Napoleoninkin oli hyväksyttävä puolueettomien alusten suorittama Ranskan ja Britannian säännelty kaupan välittäminen. Britannian onnistui puolestaan hyödyntää tilannetta ottamalla haltuunsa Ranskan merentakaisia siirtomaita, mutta samanaikaisesti maan talouselämä joutui saarron vuoksi vaikeuksiin, joka huipentui vakavaan talouskriisiin 1810-luvun alussa.

Mannermaasulkemus oli periaatteessa voimassa Napoleonin kukistumiseen saakka, mutta käytännössä sen merkitys väheni jo vuosia aiemmin. Esimerkiksi Britannian tärkeä kauppakumppani Venäjä lipesi siitä jo vuonna 1811. Näin ollen Ruotsin ja Venäjän suhteen kannalta Ruotsin mukana olo mannermaasulkemuksessa muuttui yhdentekeväksi, vaikka se oli ollut Suomen sotaan johtanut välitön syy.

Venäjän luopuminen mannermaasulkemuksesta johti Ranskan hyökkäykseen Venäjää vastaan 1812.

Saarron epäonnistumiseen on esitetty monia syitä, mutta eräs niistä lienee Napoleonin Ranskan ylimielinen asenne muihin saartoon liittyneisiin maihin. Maa puuttui toistuvasti liittolaistensa sisäisiin asioihin järjestelemällä itselleen edullisia olosuhteita saarron kestäessä. Toiseksi vaikuttaa siltä, että ranskalaiset yliarvioivat Britannian talouden kriisin, koska he jo saarron alussa uskoivat maan talouden olevan romahtamassa aikaisempien vuosien sotakustannusten ja liittolaisille annetun tuen vuoksi. Kolmantena syynä voidaan pitää salakauppaa, jota ei yrityksistä huolimatta kyetty kokonaan estämään. Unohtaa ei sovi myöskään edellä mainittua saarron kielteistä vaikutusta Manner-Euroopan talouksille. Vaikeudet luonnollisesti lisäsivät mannermaasulkemusta kohtaan tunnettua vastustusta. Virallisesti Britannian talouden luhistamiseen pyrkinyt järjestelmä purettiin vuonna 1814.

• Taloudellinen sodankäynti