Makran on maantieteellinen alue Iranissa ja Pakistanissa. Se käsittää suurin piirtein rannikkoalueen Pakistanin Balochistanista ja Iranin Sīstānista ja Balūchestānista. Alue on harvaan asuttua, mutta sillä sijaitsee muutamia satamia, kuten Gwadar Pakistanissa ja Čahbahar Iranissa.

Makran alkaa suurin piirtein Somnianinlahdelta Pakistanin Karachiin luoteispuolella Balochistanissa ja se jatkuu länteen Sīstān ja Balūchestānin eteläosaan Iranissa.^[1] Pituutta alueella on yhteensä noin 1 000 kilometriä.^[2] Makranin poikki kulkee useita itä-länsisuuntaisia vuorijonoja, kuten rannikon Talar-e Band, joka kohoaa 1 578 metrin korkeuteen merenpinnasta. Sisämaahan päin kulkee Makranin keskusvuoristo (2 286 m) ja Sihyanin vuoristo (2 060 m). Iranin puolella korkein kohta Makranissa on 2 093 m.^[1]

Pakistanin Makranissa huomattavin kaupunkikeskus on Turbat rannikko- ja keskivuoriston välisessä Kechin laaksossa. Pakistanin puolella sijaitsee myös Gwadarin satama. Iranin puolella sijaitsevat Čahbaharin satama, sekä Bampurin ja Nikšahrin kaupungit.^[1]

Makranin nimen alkuperästä on esitetty useampia vaihtoehtoja. Yksi tunnettu teoria on sen johtaminen sanasta mahi-koran eli kalansyöjät. Kreikkalaisissa lähteissä rannikkojen asukkaista puhutaan usein samaan tapaan kalansyöjinä ikhthyofágoi. Todennäköisempää on kuitenkin, että nimi juontuu muinaisten sumerilaisten ja babylonilaisten käyttämästä termistä Magan, jolla viitattiin alueisiin Persianlahdelta eteenpäin. Vanhoissa persialaisissa lähteissä mainitaan Maka valtakunnan satraappialueena. Aleksanteri Suuren aikoihin alue tunnettiin Gedrosiana. Vuonna 325 eaa. Aleksanteri palasi Intiasta Idusjoen suulta Makranin poikki maitse, samalla kun hänen kenraalinsa Nearkhos purjehti rannikkoa pitkin.^[1]

Varhaisella islamilaisella kaudella Makran kuului Intian kulttuuripiiriin. Valloitusretkiään tehneet arabit eivät jääneet pysyvästi alueelle, mutta käyttivät sitä tukikohtanaan heidän vallatessaan Sindin alueen. Keskiajan maantieteilijät viittaavat alueeseen yleensä harvaan asuttuna ja resurssiköyhänä. Balochistanin keskiosat tunnettiin tuolloin nimellä Turan. Historiaa 800-luvuilla ja 900-luvuilla tunnetaan vain huonosti. Ghaznavidit alkoivat lopulta vaikuttaa Makranista pohjoiseen ja he alistivat myös itse Makranin alueen. Ajoittain he tekivät sotaretkiä paikallisia vastaan, jotka pakotettiin maksamaan tribuuttia. Ghaznavidien valta alueella päättyi ghuridien nousuun.^[1]

Makran mainitaan sittemmissä historiallisissa lähteissä vain silloin tällöin. Alue lienee ollut eri tavoin omien paikallisten hallitsijoidensa alaisuudessa. Ulkopuolisten tahojen valta oli korkeintaan muodollinen. Marco Polo kutsui aluetta Kesmacoran ja Ibn Battuta mainitsee sen olevan erään Malek Dinarin hallitsema. Suurin piirtein näihin aikoihin aluetta alkoivat asuttaa baluchit, jotka saapuivat Makraniin luoteesta. Nykyinen Makranin jako Iranin ja Pakistanin puoleisiin osiin syntyi Brittiläisen Intian kaudella Persian ja brittien rajanvedossa vuosina 1870–1872. Tuolloin Makranin itäosat muodostivat brittien alaisen Las Belan ruhtinaskunnan.^[1] Nykyisin Pakistaniin kuuluva Gwadarin satama oli osa Omania aina vuoteen 1958 saakka.^[2]

Makranin asukkaat ovat pääosin balucheja ja he puhuvat baluchin kieltä.^[1] Muita ryhmiä ovat arabit ja aikanaan alueelle Afrikasta tuotujen orjien jälkeläiset.^[2] Osa paikallisista harjoittaa zikriläisyyttä, jota pidetään islamin sektinä, mutta johon ulkopuoliset ovat suhtautuneet myös harhaopin tapaan.^[3] Alue on tunnettu historiallisesti varsin pienestä väestöntiheydestään.^[1]

Arabianmerellä harjoitetaan kalastusta. Viljely on mahdollista joillakin laaksoilla, joissa vettä saadaan kausittain virtaavista joista.^[1] Taatelit ovat huomattavin viljelykasvi. Paikalliset kasvattavat myös lampaita.^[2]