Konstruktivismi on kansainvälisten suhteiden oppialan koulukunta, joka korostaa sosiaalisten identiteettien merkitystä kansainvälisessä politiikassa. Se kehittyi 1990-luvulla ja haastoi uusrealismin ja uusliberalismin.^[1] Konstruktivismin merkittävimpänä edustajana on pidetty Alexander Wendtiä.^[2][3]

Konstruktivismin mukaan kansainvälinen politiikka ei selity ensisijaisesti materiaalisilla tekijöillä vaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa rakentuvilla identiteeteillä, mielikuvilla, uskomuksilla, periaatteilla, normeilla, toimintaopeilla ja muulla kollektiivisella tiedolla.^[2] Kansainvälisessä politiikassa faktoina ja luonnollisina realiteetteina pidetyt asiat, kuten kansainvälinen anarkia, ovat vain sosiaalisten käytäntöjen synnyttämiä.^[3] Konstruktivismi korostaa etenkin valtioiden identiteettien merkitystä, joita pidetään esimerkiksi etuja perustavampana käsitteenä, sillä jälkimmäiset pohjautuvat identiteetteihin.^[4] Joidenkin konstruktivistien, kuten Wendtin, mukaan identiteetit muodostuvat valtioiden välisessä vuorovaikutuksessa, kun taas toisten mukaan identiteetit perustuvat valtioiden sisäisiin diskursseihin.^[5]

Konstruktivismin edustajien mukaan se kykenee selittämään kaikki voimapolitiikan ilmiöt, mutta myös sellaisen kansainvälisen järjestyksen syntymisen, jossa voimapolitiikka ylitetään ja kansalliset edut muuttuvat kansainvälisiksi eduiksi.^[6] Konstruktivismi kuitenkin keskittyi etenkin alkuvaiheessa kilpailevien suuntausten tietoteoreettiseen ja metodologiseen kritiikkiin oman asiasisältöisen teoriavaihtoehdon kehittämisen sijaan.^[2]

• Forsberg, Tuomas; Pursiainen, Christen: Ulkopolitiikkaa norsunluutornista. Tampere: Cham Puma House, 2015.
• Hakovirta, Harto: Maailmanpolitiikka: Teoria ja todellisuus. Helsinki: Kustannus 54, 2012.
• Harle, Vilho (toim.): Näkökulmia kansainvälisen politiikan tutkimukseen. Tampere: Tampereen yliopisto, politiikan tutkimuksen laitos, 2010.