Konsonantit eli kerakkeet ovat vokaalien ohella ihmiskielen äänteiden toinen ryhmä.^[1][2] Konsonantit tuotetaan muodostamalla este ääntöväylään kielen, huulten, hampaiden tai äänihuulten avulla.^[1][2]

Konsonanttien pääryhmät ovat resonantit ja obstruentit.

Resonantit muodostetaan avauman avulla:

• puolivokaali: ilmavirta kulkee suun keskeltä ulos, kuitenkin siten että ääntöväylään muodostetaan ahdas kapeikko, esimerkiksi j, w
• likvida: yhteisnimitys lateraaleille ja tremulanteille
  • lateraali: ilmavirta kulkee ulos kielen laitojen yli, esimerkiksi l
  • tremulantti: ilmavirta on katkonainen, muodostetaan tärysupistuman avulla, esimerkiksi r
• nasaali: osa ilmavirrasta tulee ulos myös nenän kautta, esimerkiksi m, n

Obstruentit muodostetaan supistuman avulla:

• klusiili eli sulkuäänne: ilmavirta katkeaa täydellisesti, esimerkiksi soinnittomat k, p ja t sekä soinnilliset g, b ja d
• frikatiivi eli hankausäänne: ilmavirran kulku on osin estetty:
  • sibilantti: kouruäänne, ilmavirran kapeikko on kourumainen, esimerkiksi s ja ʃ
  • spirantti: rakoäänne, ilmavirran kapeikko on tasainen ja leveä, esimerkiksi f, v ja h.
• affrikaatta: samassa paikassa ääntyvän klusiilin ja frikatiivin yhteisäänne, esimerkiksi tʃ ja dʒ.

Ääntämispaikalla tarkoitetaan konsonantin tuottamisessa olennaista kohtaa ääntöväylässä ts. kohtaa, jossa tuotetaan konsonantista riippuen sulku tai supistuma. Konsonanttien ääntämispaikat huulista nieluun ovat seuraavat:

• bilabiaalinen (ylähuuli-alahuuli), esimerkiksi m, p, w
• labiodentaalinen (alahuuli-ylähampaat), esimerkiksi v
• dentaalinen (ylähampaat), esimerkiksi suomen t
• alveolaarinen (hammasvalli), esimerkiksi suomen d
• palataalinen (kova kitalaki), esimerkiksi j, saksan ich-Laut, espanjan ll ja ñ
• velaarinen (kieli-pehmeä kitalaki), esimerkiksi k, g, saksan ach-Laut, äng-äänne
• uvulaarinen (kitakieleke), esimerkiksi “ranskalainen” r
• faryngaalinen (nielu), esimerkiksi heprean kirjain חית eli [ħeːθ], vastaa suomen äännettä 'h' sanassa "pahka"^lähde?
• epiglottaalinen (kurkunkansi), lähinnä arabiassa usein "faryngaalisiksi" kutsutut kurkkutäryäänteet
• laryngaalinen, glottaalinen (kurkunpää, larynx; äänirako, glottis) esimerkiksi suomen katkoäänne (glottaaliklusiili) ilmauksessa anna olla sanojen välissä.

Konsonanttien soinnillisuus syntyy siten, että samaan aikaan kun johonkin em. ääntämispaikoista muodostetaan sulku tai supistuma äänihuulet värähtelevät. Resonantit ovat tavallisesti aina soinnillisia, mutta esimerkiksi yhdessä suomen sukukielistä, mokšassa, esiintyy soinniton r- ja l-äänne.

• soinnillisia klusiileja ovat b, g ja d
• soinnillisia sibilantteja ovat z ja ʒ
• soinnillisia affrikaattoja ovat dz ja dʒ.

Harmennetut alueet kuvaavat äänteitä, joita IPA:n mielestä ei voi luonnollisesti ääntää. Sarakkeiden oikeanpuoleinen äänne on soinnillinen, vasen soinniton.

Lisäksi on olemassa kaksoisartikuloidut pulmoniset konsonantit:

• ɕ — soinniton alveolaarinen palataalinen sibilantti
• ʑ — soinnillinen alveolaarinen palataalinen sibilantti
• ɧ — soinnillinen dorsopalataalinen frikatiivi (ruotsin ns. sj-äänne)
• ʍ — soinniton labiovelaarinen approksimantti
• w — soinnillinen labiovelaarinen approksimantti
• ɥ — labiopalataalinen approksimantti
• ɫ — velaarinen alveolaarinen approksimantti
• k͡p — soinniton labiovelaarinen plosiivi
• ɡ͡b — soinnillinen labiovelaarinen plosiivi
• ŋ͡m — labiovelaarinen nasaali

Ja myös affrikaatat:

• p̪f — soinniton labiodentaalinen affrikaatta
• ts — soinniton alveolaarinen affrikaatta
• dz — soinnillinen alveolaarinen affrikaatta
• tʃ — soinniton postalveolaarinen affrikaatta
• dʒ — soinnillinen postalveolaarinen affrikaatta
• tɕ — soinniton alveolaarinen palataalinen affrikaatta
• dʑ — soinnillinen alveolaarinen palataalinen affrikaatta
• ʈʂ — soinniton retrofleksi affrikaatta
• ɖʐ — soinnillinen retrofleksi affrikaatta
• tɬ — soinniton alveolaarinen lateraalinen affrikaatta
• dɮ — soinnillinen alveolaarinen lateraalinen affrikaatta
• cç — soinniton palataalinen affrikaatta
• ɟʝ — soinnillinen palataalinen affrikaatta

• Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. Suomenkielinen oppikirja. Helsinki: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1.
• Suomi, Kari: Johdatusta puheen akustiikkaan. Suomenkielinen oppikirja. Logopedian ja fonetiikan laitoksen julkaisuja 4. Oulu: Oulun yliopisto, 1990. ISBN 951-42-2922-3.