Kolmas makkabilaiskirja (myös Kolmas makkabealaiskirja; m.kreik. Μακκαβαίων Γʹ, Makkabaiōn III) on deuterokanonisiin kirjoihin eli Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluva kirja, joka on mukana Septuagintassa sekä ortodoksisessa Raamatussa. Ortodoksinen kirkko pitää sitä deutero­kanonisena, mutta läntiset kirkkokunnat lähinnä pseudepi­grafisena.

Nimestään huolimatta kirjassa ei kerrota makkabealaisista tai heidän kapinastaan seleukideja vastaan, joista kertotaan Ensimmäisessä ja Toisessa makkabilais­kirjassa. Kolmannessa makkabilais­kirjassa sen sijaan kerrotaan Egyptin kuningas Ptolemaios IV Filopatorin muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin toimeen­panemista juutalaisvainoista. Eräs keskiaikainen käsi­kirjoitusten kopioija esittikin kommenttinaan, että kirjan nimen pitäisi oikeastaan olla Ptolemaiolais­kirja.^[1] Toisella ja Kolmannella makkabilaiskirjalla on kuitenkin sisällöllisiä ja temaattisia yhtäläisyyksiä kuten juutalaisten kuuliaisuus Mooseksen lakia kohtaan, kestävyys vainoissa^[2] sekä Ptolemaioiksen ja Heliodoroksen käynti Jerusalemin temppelissä.^[1]

Kirjan alussa kerrotaan Rafian taisteluta, jonka Ptolemaios IV Filopator kävi Syyriaa hallinneita seleukideja vastaan. Taistelun jälkeen Ptolemaios vieraili Jerusalemissa. Tällöin hän vaati pääsyä myös temppelin kaikkein­pyhimpään, mikä juutalaisten lain mukaan oli kuitenkin ehdottomasti kielletty kaikilta muilta paitsi ylimmältä papilta, joka hänkin sai käydä siellä vain kerran vuodessa. Jumalallinen ihme estikin häneltä pääsyn sinne. Tästä raivostuneena hän vihastui juutalaisiin, ja palattuaan Aleksandriaan hän antoi ensin säädöksen, joka rajoitti Egyptin juutalaisten oikeuksia, mutta kun he eivät sen jälkeenkään luopuneet uskostaan, hän määräsi heidät kaikki surmattaviksi. Tätä varten heidät oli vangittava ja kuljetettava kilpa-ajo­radalle, missä teloitukset oli määrä suorittaa. Egyptin laki kuitenkin määräsi, että kaikkien kuolemaan­tuomittujen nimet oli merkittävä muistiin, mutta kun näin yritettiin tehdä, papyrus ja kirjoitusvälineet loppuivat kesken. Tämän vuoksi Ptolemaios määräsi, että sotanorsuista vastaavan oli tuotava norsut paikalle ja annettava niiden tallata juutalaiset jalkoihinsa. Jumalallisten ihmeiden ansioista he kuitenkin pelastuivat ja pääsivät pakenemaan. Lopulta kuningas muutti mielensä ja peruutti määräyksensä. Tämän vuoksi Ptolemaiksessa vietettiin iloista kiitosjuhlaa.

Kirja on kirjoitettu kreikaksi toden­näköisimmin viimeisellä vuosisadalla ennen ajan­laskumme alkua,^[2] ja sen kirjoittaja on ilmeisesti ollut Aleksandrian juutalainen.^[1]

Ei ole selvää, missä määrin kirja perustuu historiallisiin tapahtumiin. Mathias Delcorin mukaan kirja on lähinnä laintulkintaa ja samalla juutalaisen uskon puolustus­puheen­vuoro eli apologia. Samaa mieltä on Sara Raup Johnson, joka pitää sitä "historiallisena fiktiona" ja samalla opetuskirjasena siitä, miten juutalaiset voivat mukautua ympäröivään ei-juutalaiseen yhteiskuntaan.^[1]

Jotkin kohdat kirjasta, kuten papyruksen loppuminen juutalaisten nimiä kirjattaessa, ovat selvästi fiktiota. On kuitenkin totta, että ptolemaiolaisella ajalla Egyptin juutalaiset joutuivat ajoittain vainojen kohteeksi. Josefuksen mukaan Ptolemaios VIII määräsi monet, joskaan ei kaikkia Aleksandrian juutalaisia surmattaviksi, koska he kannattivat Kleopatra II:n valta­pyrkimyksiä, ja että tämä tuomio pantiin täytäntöön juopuneiden norsujen avulla. Tätä tapausta on pidetty Kolmannen makkabilais­­kirjan historiallisena taustana, joskin kirjoittaja on sijoittanut sen varhaisempaan ajan­kohtaan.^[3]

Adolf Büchler esitti vuonna 1889 kuitenkin teorian, jonka mukaan kirja kuvaisi Fajumin alueella Egyptissä esiintyneitä juutalais­vainoja, joiden vuoksi juutalaiset, oltuaan siihen saakka Egyptin ja Syyrian välisessä valtataistelussa Egyptin puolella, olisivat siirtyneet nopeasti Syyrian puolelle. Willrich taas on väittänyt kirjan viittaavan peitellysti Caligulaan.^[3]

Ortodoksinen kirkko lukee Kolmannen makkabilaiskirjan deuterokanonisten kirjojen joukkoon, mutta läntiset kirkkokunnat pitävät sitä lähinnä pseudepi­grafisena.^[1]

Vanhoista Septuagintan käsikirjoituksista se on ollut mukana vain Codex Alexandrinuksessa.^[1] Kirja ei sisälly latinalaiseen Vulgata-käännökseen.^[1]. Sitä ei ole myöskään Lutherin Raamatussa^[2] eikä suomenkielisissä Raamatuissa edes niissä painoksissa, joissa Vanhan testamentin apokryfikirjatkin ovat mukana.

Suomen evankelis­luterilaisen kirkon kirkolliskokous asetti vuonna 1998 komitean Vanhan testamentin apokryfikirjojen uuden suomennoksen laatimiseksi. Niiden aikaisemmista suomennoksista poiketen komitea sai tehtäväkseen kääntää myös Kreikkalaisen Esran kirjan, Kolmannen Makkabilais­kirjan ja Psalmin 151. Näin tehtiin lähinnä ekumeenisista syistä, sillä ortodoksit pitävät niitäkin Raamattuun kuuluvina.^[4]

Kirkolliskokous hyväksyi käännöksen vuonna 2009. Tällöin se päätti, että vanhoissa suomennoksissa mukana olleet apokryfi­kirjat voidaan julkaista Raamatun painoksissa omana osastonaan Vanhan ja Uuden testamentin välissä, mutta maninitut, aiemmin suomentamattomat vain erillisenä julkaisuna.^[5]

• ”Kolmas makkabilaiskirja”, Vanhan testamentin apokryfikirjat. Toimituskunta: Juhani Pihkala ym. 2. korjattu painos (1. painos 2009). Helsinki: Kirjapaja, 2010. ISBN 978-951-607-780-5.