Kemigrafia (sanoista kemia ja kreik. graphein, piirtää) on yhteis­nimitys metallien syövytystä käyttäville menetelmille, joilla valmistetaan paino­laattoja valo­kuvien ja piirrosten painamiseksi kohopaino- ja syväpaino­tekniikoilla.^[1] Kemigrafiset menetelmät kuten auto­typia (rasterikuva), foto­typia ja helio­gravyyri^[1] olivat yleisesti käytössä kuvien painatuksessa läpi 1900-luvun alku­puolen, kunnes 1950-luvulta alkaen kirja­paino­tekniikka alkoi siirtyä offsetpainoon. Siinä painatus ei enää perustunut eri korkeudella oleviin paino­pinnan kohtiin, vaan rasvan ja veden toisiaan hylkivään vaikutukseen. Syväpaino­tekniikassa kemi­grafian korvasi tieto­kone­ohjattu paino­pinnan kaiverrus timantilla tai laserilla. Myös sävykuvien rasterointi ja erottelu osaväreihin (kuten CMYK) eri painomenetelmiä varten tehdään nykyisin ohjelmallisesti tietokoneella.

Syövytys­menetelmiä piirrosten painamiseksi alettiin kehittää 1800-1uvun alku­puolella, jolloin tehtiin kokeiluja eri happojen vaikutuksista eri metalli­levyjen pintaan. Metalli­levylle piirrettiin jollain happoa kestävällä aineella niin, että levyä sitten syövytet­täessä happoa kestäväksi käsitellyt kohdat eli piirros­viivat jäisivät hieman koholle. Sinkki osoittautui lopulta parhaaksi metalliksi, ja ensimmäinen sitä menestyksellä syövyttänyt kokeilija oli ranskalainen Firmin Gillot (1819–1872). Hän kutsui menetelmäänsä aluksi pan­ikono­grafiaksi (ransk. pan­icono­graphie), ja myöhemmin sitä kutsuttiin sinko­grafiaksi tai keksijänsä mukaan ranskalais­nimellä gillotage.^[2] Hänen poikansa Charles Gillot (1853–1903) kehitti menetelmästä edelleen valo­kuvien syvä­paino­menetelmän, foto- eli helio­gravyyrin.^[3]

1870-luvulla Gillot’n ”ranskalaisen syövytys­menetelmän” kilpailijaksi oli noussut ”wieniläinen kuiva­telaus­menetelmä” (saks. Wiener Trocken­walz­methode), jonka kehitti Gillot’n opissa ollut itä­valta­lainen Carl Angerer (1838–1915). Hän avasi vuonna 1871 kuvalaatta­laitoksen nimeltä Chemi­graphie, josta kemigrafia-sana kulkeutui suomen kieleenkin.^[2]

Sekä ranskalainen että wieniläinen menetelmä kykenivät vain mustalla tussilla piirrettyjen viiva­piirrosten jäljentämiseen. Sävy­kuvien kuten valo­kuvien ja maalausten jäljentämisen painamalla ratkaisi müncheniläinen kupari­kaivertaja Georg Meisenbach (1841–1912), joka keksi vuonna 1882 nykyisinkin käytössä olevat pienet rasteri­pisteet eri väri­sävyjen ilmentämiseksi. Yhdys­valtalainen Max Levy sai Philadelphiassa vuonna 1893 patentin sävy­kuvien mekaaniselle rasteroinnille eli auto­typialle, mikä aloitti valo­kuvien ja taide­jäljennösten ajan sanoma- ja aikakaus­lehdissä ja muissa paino­tuotteissa.^[2] Eri asentoihin asetettuihin rasteri­piste­riveihin perustui myös pian kehitetty väri­valokuvien moniväri­painatus.

Vuonna 1891 saksalainen kivipainaja Ferdinand Tilgmann perusti paino­taloonsa Helsinkiin kemi­grafisen laitoksen. Hänen poikansa Ernst (1864–1938) perehtyi Saksassa ja Itävallassa foto­kemiallisiin menetelmiin ja toimi vuodesta 1887 Suomen Pankin setelipainon teknisenä johtajana. Kolmas Suomen kemi­grafian pioneerina toiminut veljes­sarjan edustaja oli kirjailijanakin tunnettu Knut Tilgmann, joka ryhtyi vuonna 1895 perustetun perhe­yrityksen Aktie­bolaget F Tilgmanns Bok- och Sten­tryckeri samt Kemi­grafi tekniseksi johtajaksi, ja veli Ernst toimitus­johtajaksi. Asiantuntijaksi yritykseen tuli Saksasta Michael Wagner, jota pidetään suomalaisen kemigrafian isänä.^[4] 1900-luvun alussa Tilgmannin tarjoamat kuvan­jäljennys­muodot olivat autotypia, fototypia, duplex-autotypia, kolmiväri­painatus, kromo­typia, alumiini­painatus, foto­litografia, väri­litografia, karto­grafia, lito­grafia, helio­gravyyri ja syövytys.^[2]

• Hämäläinen, Eero: Kuvanvalmistuksen tekniikka. Otava 1979. ISBN 951-1-02494-9.
• Nieminen, Hj.: ”Kemigrafia” (tms.), kirjassa Kirja ja kirjapainotaito, toim. Lauri Hendell ja V. A. Vuorio, Otava 1942.
• Vilja, Y. E.: Kemigrafia & sen tekijät. Kemigraafi Klubin 50-vuotisjuhlajulkaisu 1909–1959. Kemigraafi Klubi 1959.