Keltainen lehdistö
Wikipediasta
Keltainen lehdistö eli sensaatiolehdistö tai juorulehdistö (varsinkin muissa kielissä usein tabloidi- tai bulevardilehdistö) on lehdistö (tai laajemmassa merkityksessä mikä tahansa media), jonka jutut ovat värikkäitä, sensaatiohakuisia, juoruja sisältäviä ja jotka eivät juuri sisällä tutkivaa journalismia.
Suosittuja juttujen aiheita ovat muun muassa julkisuuden henkilöiden yksityiselämää ja ihmissuhteita koskevat juorut. Näitä tietoja keltainen lehdistö saa usein salaiselta tietolähteeltä, jollaisia sanotaan syväkurkuiksi. Maailmalla keltaisen lehdistön suosikkihenkilöt ovat usein kuninkaallisia, Suomessa missejä, laulajia, urheilijoita tai poliitikkoja. Keltaisessa lehdistössä esiintyy runsaasti niin kutsuttuja turhia julkkiksia. Keltaisen lehdistön palveluksessa työskentelee toimittajien lisäksi paparazzikuvaajia.
Suomessa keltaista lehdistöä edustavat juoruihin keskittyvät aikakauslehdet, kuten Seiska ja Hymy. Väitöskirjan iltapäivälehdistä kirjoittanut mediatutkija Pasi Kivioja määrittelee suomalaiset iltapäivälehdet vakavien-populaarien lehtien kategoriaan, koska suomalaisissa iltapäivälehdissä on voimakkaampi uutisellinen painotus verrattuna esimerkiksi moniin brittitabloideihin.[1]
Lähimpiä ulkomaisia verrokkeja suomalaisille iltapäivälehdille ovat pohjoismaiset iltapäivälehdet, kuten Ruotsin Aftonbladet ja Expressen sekä Norjan Verdens Gang eli VG ja Dagbladet. Paperisessa maailmassa lehtien erottelu oli Kiviojan mukaan vielä helppoa, mutta verkossa iltapäivälehdet ja muut suomalaiset päivälehdet tuottavat jo hyvin samankaltaista sisältöä toistensa kanssa.
Ulkomaisia keltaisen lehdistön edustajia ovat esimerkiksi brittiläiset Daily Mail ja The Sun.
Termin alkuperä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nimitys ”keltainen lehdistö” tulee Richard F. Outcaultin sarjakuvasta The Yellow Kid (”Keltainen poika”), jota pidetään usein maailman ensimmäisenä sarjakuvana. Sen tarkoitus oli lisätä sanomalehden levikkiä. Sarjakuva ilmestyi 1800–1900-lukujen taitteessa kahdessa yhdysvaltalaisessa sanomalehdessä, Joseph Pulitzerin New York Worldissä ja William Randolph Hearstin New York Morning Journalissa, joita pidetään nykyaikaisen sensaatiolehdistön ensimmäisinä edustajina.[2]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Pasi Kivioja: Iltapäivälehtien evoluutio median murroksessa: Hiipuva printti, nouseva digitaalinen mahti ja ansaintamallin uusi asento Väitöskirja. 2018. Tampereen yliopisto. Viitattu 2. maaliskuuta 2022.
- ↑ Kaukoranta, Heikki & Kemppinen, Jukka: Sarjakuvat, s. 37-39. Otava, 1982. ISBN 951-1-06710-9.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Text is available under the CC BY-SA 4.0 license; additional terms may apply.
Images, videos and audio are available under their respective licenses.
