Itämerenmaakunnat
Wikipediasta
Itämerenmaakunnat on yhteisnimitys, jota käytetään kolmesta Baltian alueella Venäjän vallan aikana olleesta maakunnasta eli kuvernementista. Ne ovat Liivinmaan kuvernementti, Kuurinmaan kuvernementti ja Viron eli Vironmaan kuvernementti. Tämä vaihe alkoi suuresta Pohjan sodasta, kun Ruotsi joutui solmittuaan 1721 Uudenkaupungin rauhan luopumaan alueistaan Baltiassa. Tällöin Venäjä sai Viron ja Liivinmaan. Kuurinmaa kuului tällöin vielä Puolalle, mutta sekin joutui Venäjälle 1700-luvun lopulla Puolan jakojen yhteydessä.
Kaupunkien asema
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Liivinmaan ja Vironmaan kuvernementtien kaupungit säilyttivät aluksi itsehallinnollisen asemansa myös Venäjän alaisuudessa. Ne pysyivät kuvernementeista erillisinä yksiköinä, joita hallittiin keskiajalta periytyneiden lakien nojalla. Kaupunkien johdossa oli edelleen rikas saksalainen kauppiaskunta, joka valitsi keskuudestaan tarvittavat hallintoelimet.[1]
Kaupunkien vanha saksalaisperäinen raati- ja kiltajärjestelmään perustuva hallinto lakkautettiin 1860-luvulla alkaneen valtakunnallisen yhtenäistämispolitiikan eli venäläistämisen seurauksena. Tilalle määrättiin vuonna 1877 Venäjän kaupunginlaki.[2]
Maapäivät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suurin piirtein puolet Itämerenmaakuntien maa-alasta oli baltiansaksalaisten maanomistajien omaisuutta.[3] Maaseudulla maata omistaneet saksalaiset aateliset käyttivät valtaansa maapäivien kautta. Maapäivien päätösvallassa olivat 1700-luvulla lähes kaikki Vironmaan ja Liivinmaan kuvernementtien asiat. Poikkeuksia olivat kaupunkien ja Venäjän valtakunnan asiat. Kolmen ritarikunnan vuoksi myös maapäiviä oli kolme: Vironmaalla, Liivinmaalla ja Saarenmaalla. Kaikilla aatelismatrikkeliin kuuluneilla suvuilla oli edustusoikeus maapäivillä.[4]
Maaorjuuden lakkauttaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aikaa, jonka alue kuului Ruotsiin, on Virossa nimitetty "hyväksi Ruotsin ajaksi". Silloin maa vaurastui ja väkiluku kasvoi. Mutta Venäjään liittämisen jälkeen Itämerenmaakuntien maaorjuudessa olleen talonpoikaisväestön asema heikkeni entisestään saksankielisen aatelin saatua lisää oikeuksia [5]. Venäjän keisarikunnassa Itämerenmaakunnat muodostivat kokonaisuuden, joka keisarin hovissa miellettiin muusta valtakunnasta poikkeavaksi alueeksi. Niinpä maaorjuuskin voitiin siellä lakkauttaa aikaisemmin kuin muualla valtakunnassa.[6] Maaorjuuden vähittäinen poistaminen alkoi vihdoin 1802 Talonpoikaislailla, Iggaüks. Vuosina 1816–1819 Itämerenmaakuntien talonpojat vapautuivat teoriassa kokonaan maaorjan asemastaan. Vironmaan kuvernementissa asiaa koskeva laki hyväksyttiin vuonna 1816, Kuurinmaalla seuraavana vuonna ja Liivinmaalla 1819.[7]
Talonpojat eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä tilanteeseen, jossa henkilökohtaisen vapauden lisääntyminen merkitsi samalla taloudellisen riippuvuuden lisääntymistä. He eivät saaneet omistaa viljelemäänsä maata, vaan joutuivat vuokraamaan sen. Koska rahatalous oli vielä kehittymätöntä, vuokra maksettiin käytännössä työllä kartanon mailla. Talonpoikien elinolojen paranemiseen uusi järjestelmä ei tarjonnut mainittavia mahdollisuuksia. Sen vuoksi vuosisadan puoliväliin asti jatkunutta vaihetta Itämerenmaakunnissa on kutsuttu työorjuuden kaudeksi.[8]
Ensimmäisenä lisäuudistusten tielle lähti Liivinmaan maapäivät, joka hyväksyi uuden agraarilain vuonna 1849. Vironmaan maapäivät seurasi esimerkkiä vuonna 1856. Kuurinmaan maapäivillä, joka oli Itämerenmaakuntien konservatiivisin, hyväksyttiin vastaava agraarilaki vasta 1863. Uusien agraarilakien olennaisin sisältö oli, että talonpoikien maanomistus tuli jälleen mahdolliseksi.[9]
Sotapalvelus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuodesta 1797 lähtien talonpoikien oli luovutettava sotilaita Venäjän armeijaan. Sotapalvelusaika oli 25 vuotta, mikä merkitsi lähes elinkautisrangaistusta. Vuonna 1874 Aleksanteri II lakkautti sen. Tilalle tuli kaikille yhteiskuntaluokille pakollinen asepalvelus, jonka kesto oli pelkän ala-alkeiskoulun käyneille neljä vuotta ja ylempää opetusta saaneille kaksi vuotta. Virolaisia ja latvialaisia miehiä palveli keisarikunnan armeijaa monissa sodissa.[10]
Kansallinen herääminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Itämerenmaakuntien asukkaiden kansallinen herääminen tapahtui 1820-luvulta alkaen.[11] Kansallisten liikkeiden seurauksena yhteiskunnalliset jakolinjat alettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla piirtää säätyjen sijaan etnisten ryhmien mukaan.[12] Venäjän suhtautuminen virolaiseen ja latvialaiseen kansallisuusliikkeeseen oli 1880-luvun alkuun ja venäläistämiskauteen saakka myönteistä. Asenne muuttui Aleksanteri III:n valtaannousun myötä. Sensuuria ryhdyttiin tiukentamaan ja kansallisuusliikkeiden toimintaa vaikeuttamaan lakkauttamalla sanomalehtiä ja rajoittamalla yhdistysten perustamista. Tiukka politiikka jatkui myös Nikolai II:n hallitsijakaudella.[13]
Itämerenmaakunnista syntyivät Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen 1918 Viron ja Latvian tasavallat.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Alenius, Kari: Viron, Latvian ja Liettuan historia, s. 128-129. Atena Kustannus Oy, 2000. ISBN 951-796-216-9.
- ↑ Zetterberg, Seppo: Latvian ja Liettuan historiaa, s. 29-30. Teoksessa Dainojen henki. Latvian ja Liettuan kirjallisuudesta ja kulttuurista. SKS, 1990. ISBN 951-717-622-8.
- ↑ Kasekamp, Andres: Baltian historia, s. 105. Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-411-8.
- ↑ Alenius s. 129.
- ↑ http://www.tuglas.fi/viro/historia/historia.html (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Alenius, Kari: Viron, Latvian ja Liettuan historia, s. 159. Atena Kustannus Oy, 2000. ISBN 951-796-216-9.
- ↑ Alenius s. 161.
- ↑ Alenius s. 162–163.
- ↑ Alenius s. 164.
- ↑ Kasekamp s. 106.
- ↑ Kasekamp, Andres: Baltian historia, s. 111-120. Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-411-8.
- ↑ Kasekamp s. 101.
- ↑ Alenius s. 183–184.
Text is available under the CC BY-SA 4.0 license; additional terms may apply.
Images, videos and audio are available under their respective licenses.
