Henoteismi (kreikkaa: εἷς, heis 'yksi' + θεός, theos 'jumala')^[1] tarkoittaa monijumalaista uskontoa, jossa on yksi pääjumala tai jumalten joukosta kulloinkin palvonnan kohteeksi valitaan korkein tai jopa "ainoa" jumala. Henoteismi on toisinaan toiminut välivaiheena tavallisesta polyteismista monoteismiin siirryttäessä.^lähde? Käsite henoteismi on Max Müllerin kehittämä.^[1]

Henoteismi eroaa monolatriasta siinä, että henoteismissä keskitytään yhden jumalan palvontaan, vaikkakin myönnetään, että myös muut jumalat saattavat olla palvonnan arvoisia, kun taas monolatriassa muiden jumalien ei katsota olevan palvonnan arvoisia, vaikkakaan niiden olemassaoloa ei sinällään kielletä. Tyypillinen esimerkki henoteismista on sellainen, että jokin kansa tai heimo palvoo vain yhtä jumalaa, jota se pitää omana jumalaan, mutta uskoo olevan muita jumalia, jotka ovat vastaavasti muiden kansojen ja heimojen jumalia. Tällainen kansa tai heimo uskoo siis moneen jumalaan mutta on uskollinen vain yhdelle.

Henoteismi oli tyypillistä muun muassa myöhemmän antiikin uskonnolliselle elämälle. Vaikkakin antiikin Kreikan ja Rooman uskonnot olivat monijumalaisia, klassisen antiikin aikana monijumalaisesta uskonnosta kehittyi filosofian vaikutuksesta erilaisia tulkintoja. Usein Zeus (tai Juppiter) käsitettiin ylimmäksi, kaikkivaltiaaksi ja kaikkitietäväksi jumalaksi sekä muiden jumalten kuninkaaksi ja isäksi. 1800-luvulla syntynyt mormonismi on myös luonteeltaan henoteististä.^lähde?

Maijastina Kahloksen mukaan koulutetummat piirit olivatkin myöhäisantiikin aikana käytännössä yksijumalaisia. Uusplatonilainen filosofi Plotinos opetti, että perinteisen uskonnon jumalien yläpuolella oli ”Yksi”. Maksimos Madauralainen jopa katsoi, että vain hullu kieltäisi yhden Jumalan olemassaolon.^[2] Kristillisessä uusplatonismissa kristinuskon Jumala on usein samaistettu uusplatonistiseen ”Yhteen”.

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Henotheism