Henkiparannus tarkoittaa uskonnollisia menetelmiä, joilla yritetään parantaa fyysisiä ja henkisiä sairauksia. Henkiparantamista on harjoitettu monessa uskonnossa erilaisin menetelmin, joskus parantajan avulla, joskus rituaalein, ajatuksin tai elämäntapamuutoksin.^[1] Henkiparannusta ei ole pystytty tieteen keinoin todentamaan. Siksi sen katsotaan olevan uskomuslääkintää.^[2]

Jotkut uskovaiset pitävät sairauksia joidenkin olentojen aiheuttamina. Afrikan perinteisissä uskonnoissa sairaus katsotaan toisten ihmisten tekojen aiheuttamaksi, eli noituudeksi. Joidenkin kansojen mukaan sairaus johtuu riivauksesta, ja myös Jeesus toimi Uuden testamentin mukaan demonien ulos manaajana. Joidenkin Pohjois-Amerikan intiaanien mukaan ruumiilliset sairaudet ovat riivauksen syytä ja henkiset sairaudet sielun ruumiista poistumisen syytä. Joissakin uskonnoissa sairauksien katsotaan olevan Jumalan aiheuttamia, ja esimerkiksi Vanhassa testamentissa on kuvauksia Jumalan aiheuttamista taudeista. Aasialaisissa uskonnoissa on yleistä uskoa sairauksien aiheutuvan jostain ei-inhimillisestä tekijästä, kuten luonnon harmonian häiriytymisestä, kehon epätasapainotilasta tai huonosta karmasta.^[1]

Uskontotieteilijä Mircea Eliaden mukaan uskonnolliset ihmiset pitävät sairautta häiriönä maailmankaikkeudessa. Tämä häiriö tulee korjata uudistumalla ja luomisella. Henkiparantaja voi siis parantaessaan esimerkiksi lausua luomiskertomuksen, tai potilas voidaan asettaa rituaalissa sikiöasentoon, joka edustaa paluuta kohtuun ja uudelleensyntymää.^[1]

Uskonnollisia menetelmiä on käytetty eri uskonnoissa parantamiseen hyvin monipuolisesti. Joissain kulttuureissa šamaanit ovat erikoistuneet parantamiseen ajamalla ulos sairautta aiheuttavat henget. Joskus šamaani matkustaa henkien maailmaan taistellakseen henkien kanssa. Pohjoisamerikkalaiset šamaanit saattavat poistaa potilaan kehosta vieraita esineitä.^[1]

Kristinuskossa Jeesuksen katsotaan välittäneen parantamisen kyvyn opetuslapsilleen. Vuosisatojen myötä henkiparannuksen merkitys kristinuskossa väheni, mutta 1800- ja 1900-luvulla Pohjois-Amerikassa henkiparannuksen suosio elpyi jälleen.^[1] Paranemisihmeet kuuluvat olennaisena osana armolahjoja korostavien karismaattisten suuntien oppeihin. Tunnettujen helluntailaisten ja karismaattisten parantajien joukkoon lukeutuu Niilo Yli-Vainio. Henkiparantajina toimivat myös jotkut meediot, kuten Rosemary Altea ja Suomessa Johanna Broman.

Parantajien ohella henkiparannusta on harjoitettu myös rituaalien ja elämäntapamuutosten kautta. Uskoessaan sairautensa johtuvan esi-isien vihasta, potilas voi tarjota esi-isilleen lepytysuhrin. Katolisuudessa ja ortodoksikristillisyydessä pappi voi voidella sairaan ihmisen öljyllä. Antiikin Välimeren kulttuureissa sairaat saattoivat yöpyä Asklepios-jumalan temppelissä parantuakseen. Taolaisuuden mukaan ihmisen kuuluu elää harmoniassa luonnollisen järjestyksen kanssa. Jotkin pohjoisamerikkalaiset uususkonnolliset liikkeet pitävät myönteistä ajattelua parantamista edistävänä.^[1]

Joissain paikoissa, kuten katolisen kirkon suositussa pyhiinvaelluspaikassa Lourdesissa, väitetään tapahtuvan erityisen paljon paranemisihmeitä.

• Miettinen, Matti A.: Uskonnolliset ihmeparantumiset lääketieteellis-psykologisesta näkökulmasta. Väitöskirja, Tampereen yliopisto. Kirkon tutkimuskeskus. Sarja A, nro 51. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 1990. ISBN 951-693-143-X.
• Hirsilä, Markus & Maanselkä, Vesa: Herra tekee ihmeitä ilman määrää – kahden helluntailaisen selvitystyö nykyajan ihmeparantumiskertomuksista. 2006.