Belgian vallankumous oli kansannousu, joka johti eteläisten provinssien eroon Yhdistyneiden Alankomaiden kuningaskunnasta ja itsenäisen Belgian kuningaskunnan luomiseen.

Vallankumous sai innoituksensa Ranskan Heinäkuun vallankumouksesta. Mellakat alkoivat Brysselissä elokuussa 1830. Tämän seurauksena kansalliskokous kokoontui, ja Vilhelm I päätti pidättyä sotilaallisesta toiminnasta ja vetosi Euroopan suurvaltoihin asian ratkaisemiseksi. Tästä seuranneessa Lontoon konferenssissa Euroopan johtavat valtiot päättivat tunnustaa Belgian itsenäisyyden. Leopold I valittiin vuonna 1831 Belgian ensimmäiseksi kuninkaaksi. Kesti kuitenkin aina vuoteen 1839 ennen kuin Alankomaat tunnusti Belgian itsenäisyyden.

Jemappen taistelun (1794) sekä Campo-Formion (1797) ja Lunevillen (1801) rauhojen tuloksena tapahtui Belgian täydellinen liittäminen Ranskaan. Se jaettiin kymmeneen departementtiin, ja se sai Ranskan lait ja laitokset. Napoleonin kukistuttua Belgia ja Alankomaat yhdistettiin Wienin kongressin päätöksen mukaisesti. Yhdistettyjen Alankomaiden kuningas Vilhelm I vahvistutti hallitusmuodon molemmille maille yhteisesti, mutta se oli Belgialle epäedullinen, etenkin kun Belgia suurempaan väkilukuunsa nähden tuli parlamentissa huonommin edustetuksi kuin Hollanti. Tämä, kuten myös uskonnolliset ja kansalliset vastakohdat ja muut seikat aiheuttiat ja ylläpitivät katkeruutta maiden välillä, ja seurauksena heinäkuun vallankumouksesta Ranskassa 1830 tapahtui syksyllä samana vuonna Belgiassakin vallankumous, joka sai aikaan unionin purkamisen ja Belgian kuningaskunnan perustamisen. Kuninkaaksi valittiin 1831 Sachsen-Coburg-Saalfeldin prinssi Leopold. Kun kuningas Vilhelm ei halunnut hyväksyä tilannetta, syttyi Hollannin kanssa lyhyt sota, joka 1832 Ranskan avulla päättyi Belgian eduksi.^[1]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Belgian vallankumous Wikimedia Commonsissa