Atlanttilaiset eli länsiatlanttiset kielet ovat etupäässä Länsi-Afrikassa puhuttujen nigeriläis-kongolaisten kielten ryhmä.

Ryhmän suurin kieli on fulani, jonka puhuma-alue ulottuu Länsi-Afrikasta aina Sudaniin saakka. Sen muita jäseniä ovat Senegalin ja Gambian kansalliskielet wolof, serer ja jola-fonyi sekä monet Senegalin eteläosan ja Guinea-Bissaun kielet, joista suurin on balanta.^[1][2]

Kieliryhmän kokoonpanosta ja sisäisestä luokittelusta on esitetty erilaisia näkemyksiä. Konstantin Pozdnjakovin ja Guillaume Segererin mukaan atlanttiset kielet jakautuvat pohjoiseen ja bak-ryhmään, joihin kuuluu 50–60 Senegalista Guineaan ulottuvalla alueella puhuttua kieltä. Heidän mukaansa ryhmään eivät kuulu Guinea-Bissaun, Guinean, Sierra Leonen ja Liberian mel-kielet kuten temne ja kissi, jotka David Sapir luki atlanttisten kielten eteläryhmään. Eteläryhmän jäseniksi katsotut limba, gola ja sua ovat Pozdnjakovin ja Segererin mukaan nigeriläis-kongolalaisia isolaattikieliä ja isolaattina pidetty bijago kuuluu bak-ryhmään.^[3]

Atlanttisten kielten ominaisuuksiin kuuluvat nominiluokat, jotka yhdistävät ne bantukieliin. Toinen kielitieteilijöitä kiinnostava piirre on sanakannan alkukonsonanttien morfofonologinen vaihtelu.^[1] Atlanttisissa kielissä on lainasanoja arabiasta, ranskasta ja englannista sekä mandelaisista ja mel-kielistä. Fulani ja wolof ovat vaikuttaneet moniin pienempiin kieliin.^[3]

Fulania ja wolofia on kirjoitettu arabialaisella kirjaimistolla jo ennen siirtomaa-aikaa. Senegalissa vahvistettiin vuonna 1971 latinalaiset kirjaimistot wolofia, fulania, sereriä ja jolaa varten.^[2]