9K38 Igla
Wikipediasta
| 9K38 Igla | |
|---|---|
 Igla-S -tyypin olkapääohjus laukaisuputkineen. |
|
| Tyyppi | kannettava lähi-ilmatorjuntaohjus, Manpads |
| Valmistushistoria | |
| Valmistaja | OKB Kolomna |
| Valmistusmaa |
 Neuvostoliitto,  Venäjä |
| Valmistusvuodet | 1983 - |
| Koekäyttö | 1978 |
| Käyttöönotto | 1981 |
| Ohjus | |
| Massa | 15 kg ilman laukaisulaitetta, 18 kg laukaisulaitteella, 10,8 kg pelkkä ohjus |
| Räjähdysaineen massa | 390 g (taisteluosan omamassa 2 kg) |
| Ammuksen lähtönopeus | 570 m/s |
| Huippunopeus | 1.9 Mach |
| Kantomatka | 5 200 m |
| Maalinhaku | IR-hakupää, osittain UV-valokontrasti häirinnänsiedolla |
| Mitat | |
| Pituus | 1,7 m |
| Halkaisija | 72 mm |
| Laukaisualusta | |
| Miehistö | 1, tai 1+1 (mikäli ohjuspartiossa avustaja) |
9K38 Igla ja 9K38-M Igla-1 (ven. 9К38 «Игла», suom. Neula, Nato-raportointinimi SA-18 Grouse, Igla-M SA-16 Gimlet) ovat neuvostoliittolaisia ja venäläisiä olkapäältä laukaistavia ilmatorjuntaohjuksia. Laivaston muunnelma Igla-M:sta tunnetaan NATO-nimellä "SA-N-10 Grouse". Ohjuksen kantama on noin 5 km vaakasuuntaan ja 3 km ylöspäin. Ohjuksen nopeus on noin 2 mach, ja siinä on 2 kg taistelukärki, jossa on 390 g räjähdettä ja häirintäsoihtuja sietävä IR/UV -hakupää.
Suomessa ohjukset tunnetaan nimellä ItO-86 (Igla) ja ItO-86 M (Igla-M). Iglat hankittiin korvaamaan vanhempia Strela-2M-ohjuksia (ItO 78, Nato-raportointinimi SA-7B Grail) vuonna 1986 ja Igla-M:t vuonna 1995. Igla-ilmatorjuntaohjuksia alettiin tuhota Suomessa vuonna 2003.
Uudistettu Igla-S (SA-24 Grinch) tuli käyttöön Venäjän armeijassa vuonna 2004.[1]
Kehitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Iglan kehitys alkoi Kolomnassa 1971. Se ei ole Strelan (Strela-2/SA-7 ja Strela-3/SA-14) uusi malli, vaan täysin uusi projekti, jonka tavoitteena oli parempi häirinnän kesto ja laajempi tähtäyskulma. Vuonna 1978 projekti jaettiin kahtia yksinkertaisempaan IR-hakeutuvaan Igla-1:een, jossa oli Strelaan perustuva hakukärki, jota käytettiin, kunnes parempi malli saatiin valmiiksi.
9K310 Igla-1 otettiin Neuvostoliitossa käyttöön 11. maaliskuuta 1981. Se tukee IFF-järjestelmää (erottelee omat vieraista), laskee automaattisesti koron ja ennakon ammunnan yksinkertaistamiseksi, ja siinä on parempi kantomatka ja lyhyempi pienin ampumaetäisyys verrattuna Strelaan.
Viimeistelty 9K38 Igla (SA-18 Grouse) 9M39-ohjuksella valmistui ja otettiin käyttöön 1983. Se paransi häirinnän kestoa, mahdollisti tähtäyksen lukituksen kohteeseen joka kulmasta ja sillä oli hiukan suurempi kantama ja tehokkaampi moottori.
Suorituskyky
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valmistajan mukaan eteläafrikkalaiset kokeet osoittivat Iglan paremmaksi kuin samaan aikaan käytössä olleen amerikkalaisen Stingerin. Kroatiassa kokeet eivät osoittaneet merkittävää ylivoimaisuutta. Suomalaisissa kokeissa Iglan kantama ja herkkyys oli huonompi kuin ranskalaisella Mistralilla, mutta se kesti huomattavasti paremmin häirintää.
Yhdysvallat on vastustanut Iglojen myymistä Iraniin, koska se voisi vaarantaa Israelin ilmavoimien toimintaa Libanonissa Hizbollahin käytössä. Vuonna 2011 kerrottiin, että jopa 480 uusinta SA-24-ohjusta on ryöstetty Libyan armeijan 32. prikaatin asevarastoista Tripolista.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ 9K338 9M342 Igla-S / SA-24 Grinch GlobalSecurity.org. Viitattu 8.9.2011. (englanniksi)
- ↑ Sengupta, Kim: Hundreds of missiles go missing from regime's abandoned arms dumps The Independent. 8.9.2011. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Lähi-ilmatorjuntaohjus. Puolustusvoimat. 12.11.2003. Arkistoitu 30.9.2007. Viitattu 4.3.2022.
- Davies, Hugh: US acts on Russian 'Hizbollah' arms deal. The Daily Telegraph. 17.4.1997. Arkistoitu 12.9.2005. Viitattu 4.3.2022. (englanniksi)
Text is available under the CC BY-SA 4.0 license; additional terms may apply.
Images, videos and audio are available under their respective licenses.
